Aihearkisto: Vekku

Vahingoilta ei aina välty

Viikko takaperin sunnuntaina päätin lähtiä Vekun kanssa tekemään pikaisen lenkin pellolla. Paikaksi kiireisen aikataulun vuoksi valikoitui lähimaasto, jossa on eräs autiotalo. Ajattelin, että käydään nyt äkkiä katsomassa myös se autiotalon piha, että josko sinne olisi eksynyt fasaaneja. Revittelemään, kun pääsisi vähän edempänä, jossa oli vielä vähän sänkipeltoa jäljellä.

Vekun irtilaskusta ei varmaan mennyt paria minuuttia pidempää, kun kovassa myötätuulessa se törmäsi fasaaniin. Siitä tietenkin hippulat vinkuen fasaanin perään, ja emäntä puhaltaa pilliin, vaikka mielessä pyöri ajatus, jotta eipä siitä taida apua olla. Eihän siinä auttanut kuin lähtiä katsomaan, että kuin pitkällä Vekku oli linnun perässä. Samassa Vekku astelikin korvat luimussa ja selkä köyryssä vastaan. Siinä tietenkin ihmetys oli suuri, että mitäs nyt oikein sattui. Ensimmäisenä ajattelin, että kerran jokaisella tassulle varasi, olisiko mahdollisesti joku lihas venähtänyt/revähtänyt. Ja pikaiset tutkimukset maastossa ei sen paremmin antanut osviittaa, että mihin koiraa koskisi. Eihän siinä auttanut kuin palata autolle (jonne ei onneksi ollut pitkä matka), ja lähtiä kotia.

Kotia kun päästiin, niin Vekku käveli omin jaloin sisälle ja laittoi maate. Sen olemuksesta näki, että johonkin sattui, mutta kun mitään ei näkynyt. Vesku ottikin Vekun vierelleen sohvalle, ja aloitti myös ”vikakohdan” etsimisen. Siinä vaiheessa, kun takajalkaa yritti Vekun maatessa nostaa ylös, pääsi sen suusta ulahdus. Oikeasta nivusesta paljastuikin sitten n. 5*5 cm oleva alue, josta oli iho repeytnyt pois. Eläinlääkärikeikka oli siis tiedossa.

Eläinlääkärille päästyämme Vekku heilutteli häntäänsä, ja omassa päässä kävi hetken verran ajatus, että tulikohan tässä liioiteltua haavan kokoa ja vakavuutta. Mutta kun eläinlääkäri haavan näki, niin hän tuumasi sen vaativan ompelua. Vekku siis rauhoitettiin ja nostettiin leikkauspöydälle. Siinä vaiheessa tapaturman todelliset vauriot tulivat vasta selville, kun huomattiin molemmissa nivusissa olevan haavat. Pienen haavan ompelu muuttuikin 2,5 tunnin käynniksi päivystävällä eläinlääkärillä.

Kotia kun päästiin, niin alkoi mietintä siitä, että mitä siellä autiotalon pihalla oikein tapahtui. Vahva epäillys piikkilangan tekosista oli olemassa haavojen ja naarmujen sekä muilta saatujen tietojen perusteella. Mutta eihän se asia selviäisi muuten kuin käymällä ”rikospaikalla”. Parin päivän päästä tapahtuneesta palasin autiotalon pihalle mukanani sivuleikkurit, jotta saisin kerättyä piikkilangan pois, vaikka se ei oliskaan syynä Vekun haavoihin. Hyvin äkkiä kävi kuitenkin selville, että piikkilankaan Vekku oli juossut. Olihan piikkilangoissa kiinni vielä Vekun karvaa ja nahkaa. 🙁

20141028_181042

Samalla kun poistin piikkilankaa mietin, että kuinka paljon Vekulla oli ollut tuuria matkassa. Piikkilankaa oli nimittäin sen verta runsaasti juuri siinä kohtaa, että vieläkin pahempaa jälkeä olisi voinut tulla. Myös se, että herran vehkeet eivät vaurioituneet eikä isoja verisuonia mennyt rikki kertoo siitä, että jonkin sortin suurempi suojeleva voima on ollut Vekulla matkassa. Mutta niinhän se on, että kun metsästyskoiran päästää tekemään työtään, niin koskaan ei voi tietää  milloin on se viimeinen kerta.

20141028_182711

Ja tämän verta lähti kyseiseltä ”rikospaikalta” piikkilankaa pois,

Münsteripäivät 2014

Münsteripäivät alkaa olemaan meidän perheessä jokasyksyinen perinne. Tänä vuonna tekemistä olisi ollut enemmän kuin kerkesi osallistumaan, joten koirien (Sanin ja Vekun) vuorottelulle tuli siis tarvetta. Perjantaina oli (niin kuin aikasempinakin vuosina) erillaisia koulutusrasteja sekä tänä vuonna suuren pentumäärän vuoksi pentukoulu. Sani siis hyppäsi emännän matkaan, ja lähdettiin katsomaan mitä tällä kertaa olisi opittavana. Pitkälti perjantai meni kuunteluoppilaana, ja vaihdellessa kuulumisia tuttujen kanssa. Pentujen suuri määrä (joista suurin osa kotimaista tuotantoa) ilahdutti suuresti. Kyllä ensi vuonna on sitten vaan kivat Junkkari-karkelot tiedossa, kun osallistujia on todennäköisesti münstereiden (niin pienten sekä isojen) mittapuulla huikea määrä.

Lauantaina olikin sitten vuorossa Münsterikerhon mestaruuskoe, johon Vekku oli ilmoitettu. Kokeeseen lähdettiin tekemään paras mahdollinen suoritus, vaikka Vekun jarruongelmaan ei mullistavaa ratkaisua ollutkaan löytynyt. Ensimmäisessä erässä Vekun haku oli pienimuotoista ja liikaa tuppasi maajäljet kiinnostamaan. Eipä ne tuuliolosuhteetkaan kovin häävit olleet, joten ensimmäinen erä oli sanonnan mukaisesti ”paskaerä”.

Toisessa erässä Vekun haku muuttui jo ihan toisenlaiseksi vauhdin ja laajuuden suhteen. Kuultiinpa sitten ensimmäistä kertaa tuomarin suusta, että ”tuota laajemmaksi ei haun tässä luokassa tarttee enää mennä”. Ja vaikka haussa oli mukavasti tekemisen meininkiä, pysyi Vekun korvat mukavasti avoinna. Harmillisesti hyvistä, ja melkein varmoista, fasaanipaikoista ei lintua löytynyt, joten koe jatkui kolmanteen erään, joka noudatti samaa käsikirjoitusta kuin toinenkin erä.

Neljänteen erään lähdettiinkin sitten uudessa maastossa, koska yhdelläkään koeryhmän koiralla ei ollut ensimmäisen kolmen erän aikana lintukosketuksia. Sen sijaan oli nähty kolme rusakkoa, ja yksi supikoira, joka ei seuraavaa iltaa nähnyt. Tässä vaiheessa aamupäivän sumu oli hälvennyt, ja aurinko paistoi turhankin lämpimästi. Tämä näkyi heti Vekun haussa, joka muuttui ojien varsia myötäileväksi raviksi. Otti Vekku seisonnan ison laskuojan varteen, ja käskystä nostikin, mutta mitään ei kuitenkaan lähtenyt. Tai no oli lähtenyt pari tavia, mutta meidän takaa.

Neljännen erän jälkeen luulin jo meidän kokeen päättyneen, mutta kun muut koirat olivat sopivasti pöläytelleet tietolintuja (fasaaneja) maastoon, niin tuomari halusi Vekun vielä kokeilevan. Heti kun Vekku sai komennon hakuun, niin se lähti painelemaan suorinta tietä siihen suuntaan mihin yksi tietolintu oli lentänyt. Mutta ennen tietolintua olikin toinen lintu matkalla jonnekin, ja sattui Vekun reitille, joten siitä kunnon törmäys ja peräänmeno, ja koe oli meidän osalta taputeltu. Lopputulokseksi tuli siis AVO 0 (30 p.).

Sunnuntaina olikin sitten vuorossa penturyhmäläisten kanssa touhuamista. Pääasiallisesti harjoiteltiin hakua tai paremminkin sitä, että kuinka sitä hakua opetetaan. Ensimmäisen harjoituksen aikana Sani ajatteli, jotta mitäs helkkaria me tätä peltoa mennään laidasta toiseen, kun kaverit on jo sen kertaalleen tehnyt. Neiti siis paineli suorinta tietä sinne missä kaverit oli. Tässä olikin siis hyvä tilaisuus muistuttaa, että mitäs se oikein tarkoittikaan, kun emäntä siihen pilliin viheltää. Toinen harjoittelukerta menikin sitten jo paljon paremmin. Muuten sunnuntai menikin sitten edellisten päivien tapahtumia kertaillessa, ja palautellessa Sanin kanssa noudon saloja mieliin. Nouto kun on ollut hampaiden vaihtumisen vuoksi hieman tauolla

sani_ja_emanta_mpv14

Hymyssä suin kuunnellaan ohjeita

Kokonaisuutena Münsteripäivät olivat jälleen kerran todella mukava tapahtuma. Ensi vuonna olisi tavoitteena osallistua Sanin kanssa kokeeseen, jos vain neidin kyvyt ja koulutustaso ovat sen tasoisia. Mutta sen näkee sitten ensi syksynä, mikä tilanne oikein on. Vekun kanssa metsästetään niin paljon kuin vain mahdollista. Kokeisiin ei enää lähdetä, jos ei ihmeparantumista peräänmenon suhteen tule. 🙂

Viikonloppuna saimme myös mukavia uutisia Teuvan suunnalta, jonne viime keväänä muutti ykköspentueen pienimmäinen Siru, jolle oli saatu ensimmäinen kaato! Onnittelut Sirulle ja taustajoukoille kaadosta! Siitä se ajavan koiran ura urkenee. 🙂

sirun_eka_kaato

Siru kaadolla

Loman alkutohinoita

Kaksi viikkoa on keretty lomaa jo viettää, ja senpä takia kuulumisten päivittäminen on jäänyt vähemmälle. Paljon mainitsemisen arvoista on kerennyt tapahtumaan, joista tässä (toivottavasti) tärkeimmät…

Loma alkoi siis Sanin pentuetapaamisella perjantaina 8.8, joka oli tuttuun tapaan Vehniällä Vakkerin Timon ohajuksessa. Tapaamisen tarkoituksena olikin siis katsastaa, että miten edellisellä kerralla saadut ”laiskanläksyt” on oikeen opittu, ja kuinka pitkälle tällä kertaa pennut kyyhkyjen perässä kirmaa (jos nyt ylipäätään lähtevät perään). Omaksi iloiseksi yllätykseksi sain huomata, että vaikka häiriöitä paikalla oli, niin Sani malttoi pitää korvansa auki, ja tulla luokse silloin kun pitikin. Noudon kanssa aluksi meinasi vähän takuta, kun noudettavana oli kohmeinen varis. Mutta kun variksen siivet niputettiin kiinni, niin sieltä se varis joka kerta tämän jälkeen tuli istuen luovutettuna emännälle. Ja pisteenä i:n päälle päivän päätteeksi Sani malttoi pysähtyä, vaikka kyyhkyjä laitetiin neidin nokan edestä lentoon. Hymyssä suin taittui siis kotimatka, kun kerrankin tunsi kouluttaneensa koiraansa tähän asti oikein. 🙂

Seuraavan päivän (lauantai 9.8.) agendassa olikin matka kohti pääkaupunkiseutua ja Maailman Voittaja -näyttelyä Vekun kanssa. Münstereiden arvostelu oli merkitty alkavaksi sunnuntaina klo 9.00, joten viisainta oli suunnata lähelle ”pelipaikkaa” jo edellisenä päivänä. Menomatkaan saimme sisällytettyä vierailun Flikan tyttären Millan luona Espoossa. Vastassa meitä olikin iloisesti häntää heiluttava kompaktin kokoinen beagletyttö, joka beaglemäiseen tapaan rakasti rapsutuksia. Ei voi kuin sanoa, että ihana koira aivan huipulla luonteella!

Sunnuntaina hyvissä ajoin suuntasimme Espoon majapaikasta kohti Messukeskusta, jotta välttäisimme mahdolliset Maailman Voittajasta aiheutuvat ruuhkat. Olihan kokonaisuudessa näihin karkeloihin ilmoitettu yhteensä yli 21 000 koiraa! Pikkumünstereitä oli ilmoitettu yhteensä 30, joka on hieno määrä. Enemmänkin olisi voinut olla, jos näyttelypäivä ei olisi osunut juuri kyyhkymetsästyksen aloituksen kanssa samalle päivälle. Tuomarina toimi saksalainen Horst Kliebenstein, joka antoi Vekulle laatuarvosteluksi EH:n ja sijoittaen sen luokkansa neljänneksi. Tämän reissun jälkeen mielessä jo pidemmän aikaa pyörinyt Vekun näyttelyuran ”telakoiminen” on enemmän kuin varmaa. Nyt keskitytyään metsästykseen ja kokeisiin. Jos vaikka niin hassusti kävisi, että Vekun ”jarruvika” korjaantuisi, ja herralle saataisiin koetulos. 😉

Pentuetapaamisen ja MV-keikan jälkeen oltiin enemmän kuin onnellisia, että loma todellakin alkoi. Sen verta rankkoja tuollaiset reissut on sekä koirille että ihmisille, jotta lepoa niiden jälkeen tarvitsee. Viikko hurahtikin siis elpyessä ja valmistellessa tulevaa häkin laajennusta, sekä valmistautuessa lauantaina 16.8. pidettävään Mustasaaren ryhmänäyttelyyn. jonne Viivi oli ilmoitettu. Näissä karkeloissa myös Lilli tekisi ensiesiintymisensä näyttelyissä.

Mustasaaren ryhmänäyttelyyn oli ilmoitettu yhteensä 10 beagleä, joista kolme (Viivi, Lilli ja Astalan Xena) esitettiin narttujen junnuluokassa. Tuomari Sakari Poti tuumasi Lillistä näin: ”Keskikokoinen, oikeat mittasuhteet. Hieman kevyttyyppinen. Kevyt, oikealinjainen pää. Tiivis runko. Hyvät kulmaukset. Raajaluusto kehittyy vielä. Hyvä karva. Pysty häntä. Tyypikäs liike. Miellyttävä pirteä luonne” Näiden sanojen myötä laatuarvosteluksi tuli EH.

Viivistä Poti sanoi näin: ”Keskikokoinen. Erinomaiset mittasuhteet. Hieman kevyt kaunispiirteinen pää. Erinomainen runko- ja raajarakenne. Pysty häntä. Pitkä karkea karva. Kevyt kimmoisa liike. Miellyttävä luonne.”Ja kappas kehveliä laatuarvosteluksi tuli ERI. Ennalta asetetut tavoitteet ylittyivät siis jo tässä vaiheessa roimasti. Sitten kun junnujen kilpailuluokassa Viivi tuli ensimmäiseksi saaden SA:n, ja Lilli kolmanneksi, niin johan oli hymy herkässä. Paras narttu kehässä Viivi sijoittui oikeutetusti toiselle sijalle Astalan Pepperin jälkeen saaden varasertin, josta osattiin olla enemmän kuin tyytyväisiä.

IMG_4743_3

Viivin hymyilevä poseeraus

Sunnuntaina suuntana olikin sitten jo Lestijärvi, ja pidempi rupeama mökkimaisemissa. Keskiviikkona olisi sitten se meidän hartaasti odottama sorsastuksen aloitus. Tämä aloitus osottautuikin tänä vuonna varsin runsaslintuiseksi. Lintuja lensi ensimmäisen tunnin aikana niin paljon ja isoissa parvissa, jotta ei oikein tiennyt mitä lintua olisi ampunut. Sehän meni sitten roiskimiseksi, joka ei näkynyt muuta kuin mustelmina olkapäässä. Onneksi tiputuksiakin tuli, ja näin Vekku pääsi tekemään pari vesinoutoa, joista toinen jää kyllä ikuisesti mieleen.

Vekku näki hyvin, kun isäntä sai tiputettua tavin. Jotta lintu ei menisi hukkaan laittoi emäntä koiran tekemään työtään. Reippaalla veteenmenolla koira lähti hakemaan lintua n. 30 metrin päästä. Juuri ennen kuin Vekku pääsi tavin luokse se päätti sukeltaa. Siinäpä koira sitten ihmetteli, jotta mihin se oikein katosi. Sen verta se oli kuitenkin siipeensä saanut, jotta sukellus ei kestänyt kuin pari sekuntia, ja se nousi heti koiran selän takaa pintaan. Pilliin lyhyt vihellys, jotta Vekku tajusi kääntää rintamasuuntaansa, ja samassa kun Vekku tavin näki, se sukelsi uudestaan. Kolmannen tavin sukelluksen jälkeen Vekku tajusi, mitä oikein tapahtuu ja sen myötä alkoi laittamaan päätään pinnan alle. Olisikohan ollut tavin viides sukellus, niin Vekku sai sen kiinni veden alta. Meidän veteen vain pakon edestä ennen mennyt münsteripoika oppi sukeltamaan tuosta vaan! Kyllä lämmin riista tekee koiralle vaan ihmeitä. 😉

Mökkiviikon aikana käytettiin myös muita koiria paitsi Flikkaa, joka ”kärsi” juoksusta, metsässä hakemassa tuntumaa tulevaan kauteen. Vekun hakuun on tullut aivan uutta draivia, jota on mukava seurata. Ja onpa jopa pari onnistunutta riistatyötä pysähtymisineen päivineenkin nähnyt päivänvalon. Mutta hankalahan se on metässä pyyn perään mennä, joka katoaa näkyvistä hyvin äkkiä…. Sanin metsäreissuissa on näkynyt pentumainen hömpötys, joissa kuitenkin korvat pysyy auki. Viivi avasi äänen myös tälle kautta, mutta hakuun tarvitaan lisää itsevarmuutta ja sitä myötä laajuutta, jotta jänikset ihan oikeasti alkavat löytymään. Mutta eiköhän tämä korjaannu, kun neiti saa lisää metsässä vietettyjä tunteja.

Flikan kausi korkattiin eilen, ja tarkoitus oli vain hieman antaa koiralle liikuntaa. No se hieman muuttui reiluksi 15 metsässä juostuksi kilometriksi ja reilun tunnin ajoksi… Mutta minkäs sille voi, jos tykkää ajaa. 😉

Vesityökoe

Ja niin se oli taas aika lähteä kokeilemaan, että kuinkas ne vesityökokeet emännän ja Vekun osalta tänä vuonna sujuu. Tänä vuonna ajateltiin yrittää vesitöitä ensimmäisen kerran 31.7. Sulvan kokeessa, koska sitten jäisi vielä oman seuran seuraavan viikon kokeet varalle, jos pisteitä ei tulisikaan. Pari kertaa kyseisellä paikalla on tullut treenattua ja todettua, jotta veteen meneminen tapahtuu Vekulla siellä kymmenen kertaa nopeampaa kuin omalla treenipaikalla. Eikä herran edellisten vuosien ja alkukesän oikkujakaan (rannalle nousemista, linnun syömistä yms.) ole kyseisellä paikalla tullut vastaan. Harvinaisen hyvällä mielellä siis kokeeseen lähdettiin…

Kokeeseen osallistui yhteensä 9 koirakkoa, joista 3 oli pienimünsterinseisojaa. Vekku starttasi AVO-luokan toiseksi viimeisenä koirana. Oman suoritusvuoron kohdalle tullessa perhosten määrä vatsassa oli aika maksimaalinen. Vekun kanssa kun ei koskaan tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu… No, koiralle vierelle istumaan ja odottamaan, mitä tuleman pitää. Heittäjä heittää linnun hiekkamontun toisella puolella, ja lintu tömähtää maahan. Siinä taisi mielessä päästä pari kirosanaa, kun näin jo sieluni silmin, kuinka Vekku tuijottaa minua silmiin ja syö lintua hyvällä ruokahalulla. Yritettävä on, kun tänne kerran on tultu, joten ei muuta kuin ”nouda” -käskyä kehiin.

Veteenmeneminen tapahtui rauhallisesti, ja pienen harkinnan ja ilman haistelun jälkeen Vekku suuntasi suoraviivaisesti vastarannalle. Maihinnousun jälkeen pienet ravistelut, tuulesta haisua, jotta mihin se lintu jäi ja hakuun. Linnun löydyttyä Vekku ensiksi hieman pökki kuonollaan noutolintua ihan niin kuin tarkistaen linnun elottomuuden, ja sitten kysyvä katse minuun ”että mitä tälle pitikään tehdä”. Uusi ”nouda” -käsky, jonka myötä Vekku tarttui hyvällä otteella lintuun.  Mutta sitten se kokeen jännittävin hetki koittikin, kun näytti siltä, että Vekku mietti kuinka pääsisi kuivin jaloin takaisin. Siinä sitä sitten emäntä toisella rannalla puhaltaa piliin, huutaa (pää punaisena ?), ja koittaa saada vastarannalla edestakaisin menevää koiruutta luokseen. Hetkellisesti meinasi usko jo loppua siihen, että Vekku tulisi uiden lintu suussa takaisin. Juuri kun tilanne alkoi ainakin emännän mielestä näyttämään hyvinkin epätoivoiselta ison koiran isossa päässä tapahtui jotain, ja se päättikin tulla uiden takaisin. Siihen vielä päälle istuen luovutus, niin voi pojat sitä kehujen määrää, mitä Vekku sai emännältä osakseen!

Tuomari tuumasi, jotta joutuu rokottamaan yhden pisteen siitä, että Vekku ei tarttunut lintuun heti, ja että paluumatkalle lähtemisessä hieman kesti. Mutta kokeen loppusaldoksi tuli siis 4 pistettä (jonka kerroin on 4). Meillä on siis syksyn KAER-kokeita ajatellen 16 pistettä kasassa! Uurastus Vekun kanssa siis palkittiin meidän koeuran suurimmalla vesityöpistemäärällä, ja se jos mikä tuntuu hyvältä! Jopa niin hyvältä, että tippa meinasi tulla linssiin…

20140731_200759

Vesityökokeen arvostelulomake – 16 pistettä mustaa valkoisella!

 

 

Heinäkuun alun puuhailuja

Heinäkuuhan on totutusti lomakuukausi, mutta meidän perheessä se menee vielä töiden merkeissä. Helteistäkin on viimeinkin päästy nauttimaan (ja kärsimään), joten pitkät lenkit ovat olleet nyt hetken tauolla, koska sopiva lämpötila sellaisille olisi keskellä yötä. Vekkua ja Sania onkin sitten käytetty uimassa senkin edestä, vaikka vesi ei olekaan Vekun lempielementti ja Sania se hieman vielä jännittää.

Viivin kanssa käytiin pyörähtämässä Seinäjoella Match Show’ssa 6.7.2014, josta kotiin tuomisina oli pienten pentujen sinisten 2. sija. Alkusähellyksen jälkeen lopputulos oli siis enemmän kuin hyvä. Virallisetkin näyttelyt on Viivin kanssa mietinnässä, mutta ilmoittautuminen on vielä tekemättä…

Heinäkuun traditioksi taitaa muodostua münsteriviikonloppu Minnan ja Jonaksen mökillä Västerhankmossa. Tällä kertaa mukaan lähti vain Sani tutustumaan naapuripitäjän ”kolleihin” Meikoon, Minikiin ja Moccaan.

Eestin Voittaja ja Sani

Niin kiirettä on tässä pitänyt menneenä viikkona, että tuleva vapaa viikonloppu tulee enemmän kuin oikeaan väliin. Hulina alkoi viime lauantaina sillä, että Reisjärven mummu ja pappa tulivat hakemaan poikia hoitoon, kun vanhemmat suuntasivat kohti etelänaapurin pääkaupunkia ja Eestin Voittaja -näyttelyä Vekun kanssa. Emännän päähänpistohan tämä tällainen reissu oli, kun viime kesänä jäi se ulkomaan CACIB saamatta Ruotsin reissulta. Ja mikäs sinne Viroon on matkatessa, kun mukanaan voi tuoda samalla kesälle vähän juomaa.

Tälle reissulle ei oltu varattu ylimääräistä aikaa Tallinnassa kiertelyyn, sillä laiva oli Tallinnassa lauantain ja sunnuntain välisenä yönä puolen yön aikaan, ja sunnuntaina paluumatka alkaisi klo 16.30. Mutta eipä sitä nyt koiran kanssa matkatessa olisikaan mahdollista tehdä mitään ihmeellisyyksiä. Hotellikin oli valittu tätä tiukkaa aikataulua silmällä pitäen hyvin edullisesta hintaluokasta. Kyllähän sen sitten tiesikin, että ei 54 eurolla voi mitään luksusta saada, mutta eipä hotelli mikään hirvityskään ollut. Sunnuntaiaamuna olisi kyllä toivonut sängyn olleen, joko hieman leveämpi taikka jäykemmällä jousituksella. Eikä se leveämpi peittokaan (taikka kaksi peittoa) olisi ollut pahitteeksi.Vaikka takana ei ollut niin hyvin nukuttu yö, niin ainakaan emännän silmiä ei väsymys painanut. Jälleen kerran vatsan pohjassa pörräsi parvi perhosia, joka piti mielen virkeänä.

Näyttelypaikkana toimi Kalevin Stadion, josta ei ihan heti olisi voinut uskoa, että se on yksi Viron tärkeimmistä jalkapallokentistä. Saavuimme näyttelypaikalle hyvissä ajoin ennen arvioitua pikkumünstereiden arvosteluajankohtaa. Münstereitä oli ilmoitettu peräti kaksi näyttelyyn, joista toinen oli narttu, joka myös asustelee Suomessa. Iloksemme saimme huomata, että italialainen tuomari Orietta Zilli oli ripeä arvioinneissaan, jonka vuoksi aikataulu ei turhia viivästynyt. Juuri ennen kehään menoa päähän hiipi ajatus, jotta pitikö sitä tänne asti lähteä kuulemaan, että meillä on rintakehätön koira. Siinä vaiheessa vaan oli liian myöhäistä enää perääntyä, joten leuka ylös ja reippaasti kehään.

Vekunkin kohdalla tuomari oli ripeä arvioinnissaan, ja siinä vaiheessa, kun kehätoimitsija kysyi, että voiko Vekku vastaanottaa sertin, alkoi pulssi nousemaan. Ja pianpa tuomari tulikin käsi ojossa SERTiä ja CACIBia tarjoten, jolloin händleri ei enää muistanut edes missä maassa oltiin, ja minkä maalainen tuomari oli, vaan tokaisi innoissaan ”KIITOS!”. Vekun arviointi oli seuraavanlainen: ”Typical head, excellent expression. Good muzzle. Good ears and neck. Good shoulders. Good chest and tail. Good movement.” Tällä arvioinnilla irtosi siis Viron SERTi, CACIB, ROP sekä Viron Voittaja -titteli! Ja fiilis oli tietenkin mitä parhain! Ryhmäkehään emme jääneet, koska laivaan ehtiminen olisi mennyt liian tiukalle.

IMG_4188_2

ROP Kalliovuorten Vekku ja VSP Chira z Bílé Telče

Kotimatka sujui varsin helposti, ja käytiinpä siinä pikaisesti moikkaamassa Xenaa sekä hänen kotiväkeä. Kotona oltiin yhden aikaan yöllä, ja hetken aikaa piti itseään rauhoitella, jotta uni tuli silmään. Liekkö jo seuraavan päivän reissu ollut mielessä ja häiritsemässä unen tuloa…

Maanantaina tosiaankin oli jo uuden reissun vuoro, joka suuntautui Oulaisiin. Tämän reissun tarkoituksena oli käydä hakemassa pitkään suunniteltu uusi laumanjäsen kotiin. Pikkumünsterin pentu on ollut siis jo pidempään suunnitelmissa, ja sopivaa yhdistelmää on etsitty Suomesta ja ulkomailta. Kun saimme kuulla, että Mäyräsalon kennelissä oli tarkoitus astuttaa heidän oma kasvattinsa Kafka, niin viestiä siihen suuntaan lähti hyvinkin äkkiä. Ja kun kerrankin taivaankappaleet ovat oikeassa asennossa, niin sen ansiosta meille muutti ihanainen Mäyräsalon Sani.

sani

Mäyräsalon Sani, 8 viikkoa

Tämä valloittava pentu on kietonut jokaisen sen nähneen ihmisen pikkusormensa ympärille, Tällä hetkellä Sani on varsin oppivainen ja tottelevainen pentu, joka luontaisesti hakee kontaktia erittäin hyvin. Toivottavasti näitä luontaisesti tulleita avuja ei tällä kertaa hukattaisi…

IMG_4271_2

Söpökö?

Kevään touhuja

Toukokuu alkaa lähenemään puolta väliä, ja tämähän tarkoittaa sitä, että Vekunkin vapaana juoksuttamiset on ohi muutamaksi kuukaudeksi. Tänä aikana on hyvä harjoitella tottelevaisuutta, noutoa, jälki- ja vesityötä. Tässä viimeisen kuukauden aikana on ollut ilo huomata Vekun kuuloaistin parantuneen ainakin pillinvihellyksille. Muutamat pikku hakutreenit on heinäpellolla tehty, jolloin on samalla tullut testattua myös Vekun ohjattavuutta. Itsellänikin on ollut viime aikoina paljon parempi mieli hakutreenejä tehtäessä, koska Vekun haku on niin sanotusti auennut. Ennen jolkotteleva ja nokka tiukasti maassa menevä koira on löytänyt uuden vaihteen, jonka ansiosta pää on yläasentoisempi ja hakuvauhti nopeampi. Ja sitten kun siihen lisätään se, että kun pilliin puhalletaan ja sitä kuunnellaan, niin johan rupeaa tuntumaan siltä, että tätä homaa ihan oikeesti tehdään yhdessä.

Omassa kotipihassa ollaan harjoiteltu säännöllisen epäsäännöllisesti noutoa niin monipuolisesti kuin vaan emännän aivot suoltaa ideoita. Myös käskyjen vahvistamista ollaan treenattu. Tästä voisi ottaa esimerkiksi ”etsi”-käskyn. Tätä käytetään siis meillä silloin, kun tiedetään, että maastossa on noudettavaa, mutta sen sijainnista ei ole tietoa. Jonkinlainen käsitys Vekulla on ollut tästä käskystä, mutta vasta viime aikoina on sen sisältö avautunut vielä enemmän. Lisäsin videon yhdestä treenistä, jossa olin piilottanut omalle pihalle kaksi damia. Kuten videosta näkee, niin ensimmäiseen noutoon Vekku lähtee innokkaasti, ja damikin löytyy suhteellisen nopeasti. Olipa tainnut poika tarkkailla, että missä emäntä oikeen liikkuu. Toiseen noutoon Vekku lähtee hitaammasti ja vähän epäluuloisesti. Tähän taitaa olla syynä se, että tilanne oli aivan uusi. Eihän sen ollut koskaan ennen tarvinnut noutaa kahta piilotettua esinettä peräkkäin. Mutta lopulta dami löytyy ja palautuskin on ihan ok.

Jos nyt muutaman sanasen Vekun palautuksesta kirjoittaisi, niin eihän se nyt oppikirjakamaa ole. Herra tulee niin hirveällä vauhdilla takaisin, jotta ohi mennään joka kerta vähintään pari metriä. Sitten herra palaa takaisin ja istuu, mutta 99 %:in varmuudella selkä ohjaajaan päin. Tähän on koitettu löytää ”parannuskeinoa”. Sekin riittäisi, jotta palautus tapahtuisi vieressä istuen, mutta sekään ei tahdo oikeen onnistua ilman ylimääräistä käskytystä. Kärsivällisyyttä tarvitaan siis puolin ja toisin…

Vesityötä ei olla vielä kylmien kelien takia harjoiteltu kuin pariin otteeseen. Näiden parin kerran jälkeen voi vaan todeta, jotta ei ne pisteet sieltä vesitöistä meille ilmaiseksi tule. Veteenmeno on niin julmetun nihkiää, ja luovuttaminen tapahtuu kutakuinkin sylkäisten ohjaajan eteen siinä vaiheessa, kun Vekun tekee mieli ravistella itseään. Kovasti täytyy siis harjoitella, jotta edes ne viime vuoden 3 pistettä tulee uusittua. Mutta vesitöiden treenaukseen palataan vasta sitten, kun kelit ja vedet hieman lämpenee.

Jälkityötä tuli kokeiltua ensimmäisen kerran oikein kunnolla viime viikolla, kun eräänä aamuna tuli napattua tien varresta roadkill fasaanikukko kyytille. Meillä ei nyt pelkoa ole siitä, että joskus Vekun kanssa voittajaluokassa oltaisiin, mutta jälkityön harjoitteleminen tuo mukavaa vaihtelua. Jälkityötä lähdettiin tekemään uusien, vuonna 2015 voimaan tulevien, koesääntöjen mukaan, jossa koira etsii jäljen vapaasta hausta entiseen jäljelle viemisen sijasta.

Siitä sitten koira vierelle ja lähetys hakuun. Vauhdikkaasti Vekku lähti hakemaan, ja sai vainun hajujäljestä hyvinkin nopeaa. Jäljelle päästessä nokka painui sopivasti maata kohden, ja sitä seurattiinkin hienosti ja yllättävän nopeasti. Vauhtia oli kuitenkin sen verta liikaa, jotta fasaanin yli mentiin tuosta vaan, ja jäljestys jatkui jäljen vetäjän hajujälkeä seuraten. Ei muuta kuin uusi yritys, ja sama kuvio toistui uudestaan. Hieman jo alkoi naurattamaan, että ei meillä ennen ole ollut vauhdin kanssa ongelmia. Kolmannella lähetyskerralla Vekun ilmeestä näki, että ei ymmärtänyt homman nimeä. Siinä ei sitten auttanut muuta kuin lähteä tukemaan, ja parin lisäyrityskerran jälkeen fasu löytyi. Tietenkin tällaista outoa elukkaa nevaympäristössä piti hieman tutkia ja varmistaa, jotta onhan se oikeesti kuollut. Tämän jälkeen, ja emännän pienen murahduksen ”kannustamana”, Vekku nappasi linnun suuhun, mutta siipi tuli ”hieman” silmille, jonka takia palautuksessa oli mukana komiikkaa, kun herra törmäsi puuhun. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin, ja fasu istuen luovutettuna emännälle käteen.

Vekun kanssa kevät ja kesä on myös tosi aktiivista aikaa, mutta beagletyttöjen kanssa ei pahemmin voi harjoitella metsästystä taikka kokeita varten. Lenkkeilyä ja muita pikku virikkeitä (tokoilu) harrastetaan, ja kunhan Viivin juoksu vaan lopullisesti hellittää, niin näyttelyharjoituksia jatketaan, vaikka näyttelyihin ei välttämättä enään mennä. Viime aikoina on äidin tyttären välillä ollut aikamoista kissan hännä vetoa. Ihan selvästi Viivi koettelee äitinsä laumanjohtaja asemaa, joka kuuluu koko Perälään. Siihen ku lisätään vielä Vekun kommentointi häkin toiselta puolen, niin johan on meteliä. Toivottavasti nämä metelöinnit loppuvat, kun Viivin juoksukin loppuu… Muuten pitää alkaa harkitsemaan jomman kumman naisen sijoittamista Vekun kaveriksi.

flikka_ja_viivi_odottaa_ruokailua

Arkipäivän tokoilua, eli Flikka ja Viivi odottavat lupaa ruokailuun.

Vaasa KV + Kaataja-kisa

Viime viikonlopun toimintasuunnitelmassa oli lauantaina ja sunnuntaina Vaasan kansainvälinen koiranäyttely, johon Vekku ja Viivi oli ilmoitettu, sekä isännällä lauantaina SJML Cupin Kaataja-kisa Espoossa.

Lauantaina isännän aamu alkoikin jo varsin aikaisin, kun Kauhajoella hänen piti olla jo puoli kuuden aikaan. Eipä se emännänkään aamu mitenkään myöhään alkanut, kun kuudelta oli kello jo soimassa, jotta aamulla kerkeää aamupalan syödä, pakata tarvittavat kamat näyttelyä varten + lapsille, sekä suorittaa lasten sijoittamisen päiväksi mummolaan.

Münstereitten tuomarina toimi näyttelyssä Aila Lehmussaari, kenestä aikaisempaa kokemusta ei ollut. Ensivaikutelma hänestä oli… no, hieman tiukkapipoinen. Siitä huolimatta Vekun kanssa kehään mentiin reippaalla ja rennolla mielellä. Arvioinnin erittäin mielenkiintoiseksi teki se, että mukana oli tuomariharjoittelija, joka myöskin tutkiskeli Vekkua. Lopullinen arvostelut kuullosti sitten tältä: ”Oikeat mittasuhteet. Oikeat pään linjat, hyvät korvat. Hyvä ylälinja. Kaunis häntä. Kovin kevyt rintakehä, saisi ulottua kyynärpäihin. Sopiva raajaluuston voimakkuus. Kyynärpäät työntyvät ulos. Polvikulma ok. Liikkuu hyvin. Hyvä karva. Luonne ok.” Tällä arvostelulla irtosi EH, ja avoimen luokan voitto (kun näyttelyyn ei oltu ilmoitettu muita pikkumünstereitä kuin Vekku).

Vaikka lauantaina ei Vaasan näyttelystä mainetta ja mammonaa tullut, niin isännällä oli sihti kohdillaan Kaataja-kisassa. Kauden ensimmäinen kisa, ja hopealle sijoittuminen ei todellakaan ole häpeä. Kokonaisuudessa kisan tulokset löytyy täältä. Tästä on siis hyvä jatkaa seuraavaan koitokseen Jussi Cupiin, joka pidetään Kauhajoella 3.5.2014.

Kasvattimme Xena oli lähtenyt lauantaina isäntäväkensä kanssa harjoittelemaan Match Show’hun kehäkäyttäytymistä ja esiintymistä. Lopputulos oli huikea oman luokan (pienet koirat) punaisten voitto ja BIS 2! Onnittelut vielä Xenalle, händlerille ja taustajoukoille.

zena_match_show_bis2

Xena ja huikea määrä palkintoja

Sunnuntaina oli sitten ajavien koirien vuoro sipsutella kehässä. Karkeloihin oli ilmoitettu mukaan myös suomenajokoira Tuulihaan Attina, joka metsästää sitä viimeistään SERTiä. Suomenajokoirien ja beaglejen tuomarina toimi Aila Lehmussaari. Attinan omistajia oltiin jo keritty informoimaan tuomarin tiukasta linjasta ennen näyttelyä, mutta kukaan ei varmaan olisi uskonut, että se viimeinen SERTi jää saamatta tuomarin silmiin liian leveästä kallosta.

Beaglejä oli tähän näyttelyyn ilmoitettu 15 kappaletta, josta 4 oli junnunarttujen luokassa. Paikalle kuitenkin ilmaantui vain 3. Hieman pelko takamuksessa näyttelyyn lähdettiin, kun Viivi oli juuri aloittanut ensimmäisen juoksunsa. Sitä kun ei koskaan tiedä, että mitä neiti voi päähänsä saada. Kauniisti neiti kuitenkin esiintyi, ja tällä kertaa olisi saattanut jopa tulla se luokkavoitto, kun kaksi edellistä kanssakisaaja olivat saanet laatuarvosteluksi H:n. Mutta tuomaripa takertui Viivin häntään, jota hän väänsi ja käänsi, mietti ja tuumaili, kyseli mahdollisista tapaturmista, ja taas mietti. Arvostelun hän saneli näin: ”Mittasuhteiltaan oikea, kevyt narttu, jolla oikealinjainen kevyt pää. Hyvä ylälinja. Tiivis runko. Kokonaisuuteen sopiva raajaluusto ja kulmaukset. Liikkuu keveästi. Hyvä karva. Hännässä aivan päässä nikamat liittyneet tiiviisti yhteen ja siinä lievä mutka.” Ja kerta tuomari Viivin hännästä omasta mielestään häntämutkan löyti, niin laatuarvosteluksi tuli HYLätty.

Tiedossamme on ollut, että Viivin häntä ei ole aivan ykköslaatua, mutta häntämutkaksi me emme ole sitä kategorisoineet. Ja kun kerta kahdelta tuomarilta, jotka hännän ovat kuitenkin tutkineet, on EH saatu, niin asian aateltiin olevan ok. Mutta kerran tällainen arvio Viivin hännän tilasta nyt saatiin, niin haluamme tietää, että mitä siellä oikein on. Aika röntgeniin on siis varattu, jossa kuvataan häntä kokonaisuudessaan sekä lonkat. Tämän jälkeen olemme siis viisaampia monen asian suhteen…

Pyöräilykauden avaus

Kerran talvi päättyi ennen kuin se kerkesi kunnolla edes alkaakaan, niin siitä on ollut se hyvä puoli, että loska-aika jäi tänä vuonna totaalisesti välistä. Näin ollen myös pikkutiet ovat olleet jo hyvässä kunnossa yllättävän aikaisin, joka on tietenkin mahdollistanut koirien pyöräilykauden aloituksen. Ei meillä vieläkään ole mitään sirkuskoiria, jotta ei ne sillä pyörällä itse aja…

Vekun kanssa pienillä hiekkateillä voi pyöräillä niin, että herra juoksee vapaasti pyörän vieressä, ja pariin otteeseen on herran kanssa jo keritty pyöräilemään. Flikan ja Viivin tottelevaisuus ei ihan ole samalla tasolla, joten neidit on flexin ”nokassa”. Vaikka beagle ei koollaan päätä huimaa, niin voimaa siinä on kuin pienessä pitäjässä. Varsinkin silloin, kun tien yli päättää juosta fasaani taikka rusakko. Tämän takia ostoslistalla on hetken ollut jo pyörään kiinnitettävä juoksutin, joka omalla ”tekniikallaan” vaimentaa nykäykset ja mahdollistaa molempien käsien käytön ohjaukseen.

Eilen sitten springeri tuli postin tuomana, ja tottahan toki sitä pitää heti päästä kokeilemaan. Asennuksen jälkeen pienenä pettymyksenä tuli kuitenkin se, että polkiessa springerin tanko osui jalkaan, vaikka sitä miten väänsi ja käänsi. Loppujen lopuksi nippusidevirityksen jälkeen ongelmaa ei enää ollut, mutta springerin ”pitää koira turvallisen matkan päässä polkimista” -ajatus ei enää toteutunut. Tästä huolimatta Viivi pääsi testaamaan laitetta, joka oli myös sen ensimmäinen kerta pyörälenkillä.

springer

Springeri (kuva: petenkoiratarvike.com)

Pieni pelko takamuksessa liikkeelle lähdettiin, notta kuinkahan tässä oikein käy… Alun (1,5 sekunnin) kulmien alta luimistelun jälkeen Viivi hoksasi, että nyt saa juosta sydämensä kyllyydestä. Ja sitähän se sitten tekikin. Ensimmäiselle pyörälenkille mittaa tuli n. 5 kilometriä, joista Viivi juoksi (täysillä) jarrutteluista huolimatta n. 4,3 kilometriä. Neiti silmin nähden nautti siitä, että sai päästellä sata lasissa. Mutta pyörän selässä istuvan kuntoa tällaiset lenkit ei kyllä kohota sitten ollenkaan, kun koira tekee suurimman työn. Kylmä vaan tuli, kun joutui istuskelemaan… No, ehkä sitten ensi kerralla (tai kesän lopussa) Viivin vauhti tasoittuu.

Kolmen koiran kanssa harrastetaan vuoropäivinä mitä milloinkin, ja tänään oli Vekun vuoro lähteä tokoilemaan kanakoirajaoston treeneihin. Vekku treenasi tänään ainoana münsterinä karkkariporukassa, ja hienosti ne meni. Alla olevassa kuvassa on meneillään viimeinen harjoitus, jossa osallistujat laitettiin maahan makaamaan, ja paikallaan piti pysyä kunnes toisin käsketään. Monenlaista häiriötä oli ympärillä (tahallista ja tahatonta), mutta jokainen koiruus malttoi paikallaan pysyä.

tokoilua

Vekku, Zulu, Kingi, Jekku, Ami ja Ola

Messari 2013

Vastaa

Niin koitti viime viikonloppuna pitkään ja hartaasti odotettu ”messari” viikonloppu. Erikoista tämän vuoden messarissa oli sen kolmipäiväisyys, joka piti sisällään perjantaina Helsinki Winner-näyttelyn, lauantaina Nordic Winner-näyttelyn ja sunnuntaina Voittaja-näyttelyn. Vekku oli ilmoitettu lauantaiksi ja sunnuntaiksi patsastelemaan näyttelykehään.

Viikkoa ennen messaria koitin syöttää Vekkua hieman enemmän, kun tuntui, että kylkiluut vaan paistoi läpi. Tunnetustihan näyttelyssä koiraa tupataan vähän moittimaan, jos on liian metsäkuntoinen. Mutta tuo meidän Vekku on ihmeellinen koira beagletyttöihin verrattuna, että se ei määräänsä enempää syö. Tuhdimman olemuksen saaminen jäi siis vähän haaveeksi, vaikka kylkiluut menivätkin piiloon.

Lauantaina münsterit arvosteli irlantilainen John Walsh, joka kuuleman mukaan oli lukenut rotumääritelmää arvostelun aikana. Taispa olla siis ensimmäisiä kertoja, kun münstereitä arvosteli… Vekun hän arvosteli näin: Nice size. Needs more condition. Good length of head. Bite is correct. Angulations both front and rear are adequate. Topline is good. Nice rach of neck. Tällä arvostelulla tuli ERI, SA, AVK2, PU2 ja VARACA.

Sunnuntaina tuomarina oli Minna Toivakka. Hänen arvostelunsa Vekusta kuului näin: ”Koko 56 cm. Oikeat mittasuhteet omaava, kevyt runkoinen, mutta kaunislinjainen uros. Hyvä pää ja kaula. Hyvä lanneosa ja lantio. Eturinta saisi olla parempi. Rintakehä saisi olla syvempi ja pidempi. Hyvät kulmaukset. Erinomaiset sivuliikkeet. Ahtaat takaliikkeet. Miellyttävä luonne.” Tällä arvostelulla ei tältä tuomarilta saanut kuin EH:n, joka katkaisi meidän yhdeksän ERInomaisen putken.

Tuloksien valossa messari oli ainakin emännälle pienoinen petttymys. Titteleitä lähdettiin hakemaan, mutta ennakkoaavistuksien kaltaisesti ne jäi saavuttamatta. Joten pudotusta maan pinnalle ei kovin korkealta tullut. Metsästyskauden keskellä on haasteellista pitää koira näyttelykunnossa, mutta ei se tietenkään mahdotonta ole. Ensi vuonna tähän siis kiinnitetään paremmin huomiota. Ja kyllä, luit ihan oikein. Kokonaisuutena viikonloppu oli niin hieno, että ensi vuodelle alustavia suunnitelmia on jo tehty. Ja Suomessa järjestettävä Maailman Voittaja-näyttelyäkin olis tarjolla…