Aihearkisto: Treenaus

Fasaanijahtia Virroilla

Viime lauantaina lähti auto, emäntä ja münsterit kyydissään, kohti Virtoja ja fasaanijahtia. Menossa mukana olivat myös münsterikaverit Meiko, Minik, Mocca, Trini ja Erri isäntineen ja emäntineen. Tarkoituksena oli vanhempien koirien kanssa saada muutama tipu tonttiin ja junnuille (= Sani, Meiko ja Trini) treeniä lähtevästä linnusta.

Päivä aloitettiin etsimällä maastoon aikaisemmin vietyjä lintuja. Vekku sai kunnian olla ensimmäisenä vuorossa. Hakualue oli hakkuuaukko, jossa lunta oli enemmän kuin tarpeeksi. Vekun hakuvauhti olikin siis rauhallista, mutta sitkeästi se jaksoi töitään tehdä, vaikka mahaa myöden menikin lumessa. Hyvät hajut maastossa auttoi Vekkua eteenpäin, ja lopulta Vekun nokkaan tuli sopivan pysäyttävä käry. Ampujille ilmoitusta, että nyt on seisonta, ja siitä sitten avanssia antamaan. Nostoluvan anto ei mennyt ihan niin kuin elokuvissa, kun emännän jalka humpsahti kiven ja puunrungon väliin aivan haaruksia myöden. Sieltä sitä sitten koitettiin päästä pois, kun jalat oli jo maitohapoilla, ja niiden alla oli vain upottavaa lunta. Hetken rimpuilun jälkeen pattitilanteesta päästiin pois, ja uudestaan antamaan nostolupaa Vekulle. Taisipa olla vasta kolmannella kerralla, kun Vekku otti räväkän avanssin, josta lähti fasaanikukko lentoon. Ennen maastoon lähtöä oli sovittu, että Vekulle saa pudottaa vaikka se ei pysähtyisikään, mutta vain jos se nostaa luvasta. Pyöveli Saalastilla oli neuvot hyvin muistissa, ja sihti kohdallaan, ja niinpä tilanteessa tehtiin pudotus. Vekku nouti linnun moitteettomasti (vaikka menikin perään), ja luovutti istuen. Ja kyllä muutes emäntää hymyilytti. 😀

Vekku, tyytyväinen emäntä ja saalis

Kun isommat koirat olivat saaneet kukainenkin lintutilanteen alleen, niin oli aika paneutua junnujen treenaamiseen. Jokaiselle koiralle laitettiin launcheriin fasaani, joka sitten laitettiin sopivan suojaiseen paikkaan. Vuorotellen pentuja koitettiin saada sopivasti launcheriin nähden tuulen alle, josko sieltä se seisonta tulisi. Jos se ensimmäinen seisonta näkisi päivän valon, niin sitten (toivottavasti) käskystä nosto, peppu maahan ja tipu alas. Jos ei, niin sitten lintu ilmaan, peppu maahan, laukaus ja nouto. Yksikään junnuista ei vielä seisonut, ja harjoituksen kulun pääsee näkee seuraavasta videosta – Münsteripennut fasaanilla!

Päivä Virroilla täytti odotukset täysin, vaikka iltapäivästä Vekun tilanteet kariutui jäljityksiin ja törmäämisiin. Mutta hyvillä mielin kotimatka sujui, kun tiesi että Sanin kanssa ollaan oikeilla raiteilla. Noutoa meidän tulee kuitenkin treenata enemmän linnuilla, koska siitä nouto-otteen saaminen tuotti Sanille vaikeuksia. Maanantaina lähdettiinkin sitten treeneihin, mutta treenien aihe oli näyttelyt. Sani kun on ilmoitettu ensimmäisiin missikisoihinsa Vaasan KV-näyttelyyn, jotka on perinteisesti huhtikuun puolessa välissä.

Sanin tyylinäyte näyttelytreeneissä seisomisesta

Jäniksille kyytiä… tai sitten ei

Niin se vaan jänisjahtikausikin polkaistiin käyntiin maanantaina. Sen myötä ajavillekin koirille on alkanut kilometrejä tulemaan mittariin lisää. Maltillisesti tosin ollaan neitejä käytetty metsällä, jotta koirat ei ”palaisi loppuun” heti alkukaudesta. Ja onpa nuo säätkin taas harmillisesti ollut muutamaa astetta liian lämpöisiä pidempien metsäpäivien tekoon.

Viivillä tätä ”loppuun palamisen” vaaraa ei ole toki ollut, koska haku on… suoraan sanottuna turhankin varovaista. Jos neiti sattuu menemään yli 50 metrin päähän isännästä taikka emännästä, niin sitä on tultava hippulat vinkuen takaisin tarkistamaan, jotta eihän ne ole vaan karannut, ja vieläpä samaa reittiä. Oli toissa päivänä kieltämättä hieman onnen kantamoistakin mukana, kun sieltä reilun 50 metrin päästä lähti jäniksen poikanen, jota Viivi kyyditti huikeat (!) 3 minuuttia. Pieni jänis ei ole helppo ajettava aikuiselle koirallekaan, niin tällaiselle ajurin uran alussa olevalle se on vallan mahdoton tehtävä. Pikkuisen jäniksen toimintamallia kun kuvaa se, että sitä ei ole. Tästä pienen pienestä ajopyrähdyksestä oli kuitenkin se hyöty, että Viivin haku hieman aukeni. No, pellolla se ravasi rusakon hajujen perässä, mutta parempi sekin kuin maata kahden metrin päässä isännästä taikka emännästä ruohoa syöden. 🙂

Flikan metsäpäivinä on kilometrejä kyllä kertynyt, mutta varsinaiset ajominuutit on jäänyt vähiin. Kyllähän sinne UltraPointin mobiilisovelluksen kartalle on punaista viivaa piirtynyt, mutta pätkittäin ja haun aikana. Ei ole siis koira karvoistaan kesän aikana päässyt, ja vanhat tavat yöjäljelle ”loikumiselle” on pysynyt. Mutta sitkeästi Flikka-mamma pysyttelee työmaallaan ja koittaa sen jäniksen saada liikenteeseen hinnalla millä hyvänsä. Eiköhän niitä ajominuutteja ala kertymään, kun jänisten tämän vuoden kuviot tulee koiralle selville. 🙂

Tuleva viikonloppu meneekin sitten münsterimäisissä merkeissä eli vuosittain järjestettävän Münsteripäivien parissa. Tämä tarkoittaa siis beagletytöille lepopäiviä.

Sanin 1. pentuetapaaminen

Viime lauantaille oli meidän perheellä suunnitelmia kerrakseen. Isäntä suuntasi EPJM:n jäsentenväliseen kisaan Kauhajoelle ja emäntä suuntasi Sanin kanssa pentuetapaamiseen Vehniälle. Pojat eivät jääneet heitteille, vaan ihanat naapurit ottivat viikarit päiväksi hoitoonsa, kun vanhemmat olivat harrastamassa.

Pentuetapaaminen oli siis Mäyräsalon S-pentueen ensimmäinen tapaaminen, ja päivän kouluttajana toimi münsteriväelle erittäin tuttu Timo Vakkeri. Kotiläksyksi oli kaikille annettu pentua hakiessa, että pennun tulee tunnistaa oma nimensä, osata tulla luokse sekä istua käskystä (ja mielellään myös pillin vihellyksestä), niin ja noutaa ensimmäisessä pentuetapaamisessa. Ei siis mikään mahdoton kotitehtävä, varsinkin kun Mäyräsalon kennelin isäntä oli jo tehnyt ainakin luoksetulon kanssa erittäin hyvän pohjatyön.

Siitä huolimatta meidän kompastuskiveksi oli muodostunut nouto… Aluksi taisteltiin sen kanssa, että mitä esinettä/asiaa alettisiin käyttämään noutoesineenä, kun mieluista kannettavaa ei oikein ollut. Kun tällaiset mieluiset asiat löytyi (eli isännän käyttämä sukka ja Nikon käyttämä vaippa), niin niillä alettiin noutoa muotoilemaan. Ennen pentuetapaamista oltiin siinä tilanteessa, että Sani välillä nouti ja välillä ei, ja luovutukset tapahtui emännän eteen ”sylkäisemällä”. Ei hyvä… Pentuetapaaminen tulikin siis meidän koulutushaasteeseen nähden erittäin hyvään aikaan.

Pentuetapaaminen koostui kolmesta osiosta, joissa jokainen pentu pääsi vuorollaan näyttämään taitonsa. Ja jos ongelmia ilmeni, niin niihin sai henkilökohtaisia vinkkejä. Ensiksi katsottiin, että kuinka pentu tunnisti oman nimensä ja kuunteli ohjaajaa häiriön alaisena. Tämä tapahtui yksinkertaisesti niin, että pennun annettiin vapaana tutkia ympäristöä ja siellä olevia ihmisiä, josta välillä sitten pentu kutsuttiin luokse. Suurimman häiriön pennuille aiheutti pentujen emä Kafka, joka omalla läsnäolollaan sai monien korvat kuuroutumaan. Tässä osiossa Sani pääsi loistamaan hyvällä kuuntelutaidollaan, ja suoraviivaisella luoksetulolla. Vakkeri oli aivan ällikällä lyöty Sanin tottelevaisuudesta, ja niin olin kyllä minäkin.

Palkitsemista nopeasta luoksetulosta (Kuva: Katja Yliniitty)

Toinen osio koostui noudosta, jonka jo siis etukäteen tiesin olevan huonolla mallilla… Ja samaa vikaa näytti olevan monella muullakin. Ainut pentu, joka moitteettomasti nouti ja luovutti istuen (!) oli Saaga. Noudon kangertelu tuskin johtui siitä, että eikö kaikki olisi sitä harjoitellut, mutta olipa tainnut useimmilla loppua eväät (taikka sinni) ongelmien vastaan tullessa kesken. Taisipa myös uusi tuttavuus räkättirastas noudettavana olla myös osasyy noutojen epäonnistumiseen. Sanin ongelma ei ollut lintuun tarttuminen, vaan tosiaankin sen luovuttaminen. Mutta jälleen kerran syy löytyi ”hihnan toisesta päästä”. Emännällä on turhan kiire ottaa noudettava pois suusta, ja sitten kun tätä on palkittu, niin eipä se pieni koira turhaan noudettavaa suussa pidä, jotta saa herkkuja. Ja toinen syy oli se, että Sanille ei ollut oikeasti opetettu mitä käsky ”nouda” tarkoittaa…

Päivän päätteeksi jokainen pentu pääsi tutustumaan kyyhkyihin, joita sopivasti laitettiin niiden nokan edestä lentoon. Yksikään pentu ei lähtenyt holtittomasti perään, mutta muutama saatteli hieman. Sani katseli ensimmäisen kyyhkyn lähtöä rauhallisesti, mutta sen kadotessa näköpiiristä täytyi tarkistaa, jotta mihin suuntaan se oikein meni, mutta tuli kutsusta takaisin lähtöpisteeseen. Seuraavien kyyhkyjen kanssa neiti laitettiin eka istumaan, ja sitten vasta kyyhky päästettin lentoon. Molemmilla kerroilla Sanin olemus selvästi valpastui, mutta pylly pysyi tiukasti maassa kiinni. Toivoa vaan voi, että vuoden päästä tilanne olisi samanlainen…

Kokonaisuutena pentuetapaaminen oli hieno tapahtuma, jossa oli mukavaa päästä näkemään Sanin sisaruksia (joista yhteensä 7 oli paikalla), ja niiden omistajia. Suurimmalle osalle kyseessä oli ensimmäinen seisoja, joten heille päivän aikana saattoi tulla infoa enemmän kuin pystyi sisäistämään. Kyllähän päivä tarjosi toiskertalaisellekin uusia vinkkejä koulutukseen, ja hyvää muistutusta jo opituista (mutta ei sisäistetyistä?) asioista. Noudon opettamiseen saadut vinkit on otettu jo käyttöön, ja yhden illan 10 minuutin harjoittelun jälkeen meillä on istuen luovuttava suloinen Sani. Toivottavasti taito pysyy hanskassa seuraavaan pentuetapaamiseen asti, jota on kaavailtu elokuun alkupuolelle.

Pentuetapaamisen osallistujakoirat vasemmalta oikealle: Sani, Sony, Sirina, Severi, Saaga, äiree Kafka, Siru ja Siro (Kuva: Katja Yliniitty)

Kevään touhuja

Toukokuu alkaa lähenemään puolta väliä, ja tämähän tarkoittaa sitä, että Vekunkin vapaana juoksuttamiset on ohi muutamaksi kuukaudeksi. Tänä aikana on hyvä harjoitella tottelevaisuutta, noutoa, jälki- ja vesityötä. Tässä viimeisen kuukauden aikana on ollut ilo huomata Vekun kuuloaistin parantuneen ainakin pillinvihellyksille. Muutamat pikku hakutreenit on heinäpellolla tehty, jolloin on samalla tullut testattua myös Vekun ohjattavuutta. Itsellänikin on ollut viime aikoina paljon parempi mieli hakutreenejä tehtäessä, koska Vekun haku on niin sanotusti auennut. Ennen jolkotteleva ja nokka tiukasti maassa menevä koira on löytänyt uuden vaihteen, jonka ansiosta pää on yläasentoisempi ja hakuvauhti nopeampi. Ja sitten kun siihen lisätään se, että kun pilliin puhalletaan ja sitä kuunnellaan, niin johan rupeaa tuntumaan siltä, että tätä homaa ihan oikeesti tehdään yhdessä.

Omassa kotipihassa ollaan harjoiteltu säännöllisen epäsäännöllisesti noutoa niin monipuolisesti kuin vaan emännän aivot suoltaa ideoita. Myös käskyjen vahvistamista ollaan treenattu. Tästä voisi ottaa esimerkiksi ”etsi”-käskyn. Tätä käytetään siis meillä silloin, kun tiedetään, että maastossa on noudettavaa, mutta sen sijainnista ei ole tietoa. Jonkinlainen käsitys Vekulla on ollut tästä käskystä, mutta vasta viime aikoina on sen sisältö avautunut vielä enemmän. Lisäsin videon yhdestä treenistä, jossa olin piilottanut omalle pihalle kaksi damia. Kuten videosta näkee, niin ensimmäiseen noutoon Vekku lähtee innokkaasti, ja damikin löytyy suhteellisen nopeasti. Olipa tainnut poika tarkkailla, että missä emäntä oikeen liikkuu. Toiseen noutoon Vekku lähtee hitaammasti ja vähän epäluuloisesti. Tähän taitaa olla syynä se, että tilanne oli aivan uusi. Eihän sen ollut koskaan ennen tarvinnut noutaa kahta piilotettua esinettä peräkkäin. Mutta lopulta dami löytyy ja palautuskin on ihan ok.

Jos nyt muutaman sanasen Vekun palautuksesta kirjoittaisi, niin eihän se nyt oppikirjakamaa ole. Herra tulee niin hirveällä vauhdilla takaisin, jotta ohi mennään joka kerta vähintään pari metriä. Sitten herra palaa takaisin ja istuu, mutta 99 %:in varmuudella selkä ohjaajaan päin. Tähän on koitettu löytää ”parannuskeinoa”. Sekin riittäisi, jotta palautus tapahtuisi vieressä istuen, mutta sekään ei tahdo oikeen onnistua ilman ylimääräistä käskytystä. Kärsivällisyyttä tarvitaan siis puolin ja toisin…

Vesityötä ei olla vielä kylmien kelien takia harjoiteltu kuin pariin otteeseen. Näiden parin kerran jälkeen voi vaan todeta, jotta ei ne pisteet sieltä vesitöistä meille ilmaiseksi tule. Veteenmeno on niin julmetun nihkiää, ja luovuttaminen tapahtuu kutakuinkin sylkäisten ohjaajan eteen siinä vaiheessa, kun Vekun tekee mieli ravistella itseään. Kovasti täytyy siis harjoitella, jotta edes ne viime vuoden 3 pistettä tulee uusittua. Mutta vesitöiden treenaukseen palataan vasta sitten, kun kelit ja vedet hieman lämpenee.

Jälkityötä tuli kokeiltua ensimmäisen kerran oikein kunnolla viime viikolla, kun eräänä aamuna tuli napattua tien varresta roadkill fasaanikukko kyytille. Meillä ei nyt pelkoa ole siitä, että joskus Vekun kanssa voittajaluokassa oltaisiin, mutta jälkityön harjoitteleminen tuo mukavaa vaihtelua. Jälkityötä lähdettiin tekemään uusien, vuonna 2015 voimaan tulevien, koesääntöjen mukaan, jossa koira etsii jäljen vapaasta hausta entiseen jäljelle viemisen sijasta.

Siitä sitten koira vierelle ja lähetys hakuun. Vauhdikkaasti Vekku lähti hakemaan, ja sai vainun hajujäljestä hyvinkin nopeaa. Jäljelle päästessä nokka painui sopivasti maata kohden, ja sitä seurattiinkin hienosti ja yllättävän nopeasti. Vauhtia oli kuitenkin sen verta liikaa, jotta fasaanin yli mentiin tuosta vaan, ja jäljestys jatkui jäljen vetäjän hajujälkeä seuraten. Ei muuta kuin uusi yritys, ja sama kuvio toistui uudestaan. Hieman jo alkoi naurattamaan, että ei meillä ennen ole ollut vauhdin kanssa ongelmia. Kolmannella lähetyskerralla Vekun ilmeestä näki, että ei ymmärtänyt homman nimeä. Siinä ei sitten auttanut muuta kuin lähteä tukemaan, ja parin lisäyrityskerran jälkeen fasu löytyi. Tietenkin tällaista outoa elukkaa nevaympäristössä piti hieman tutkia ja varmistaa, jotta onhan se oikeesti kuollut. Tämän jälkeen, ja emännän pienen murahduksen ”kannustamana”, Vekku nappasi linnun suuhun, mutta siipi tuli ”hieman” silmille, jonka takia palautuksessa oli mukana komiikkaa, kun herra törmäsi puuhun. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin, ja fasu istuen luovutettuna emännälle käteen.

Vekun kanssa kevät ja kesä on myös tosi aktiivista aikaa, mutta beagletyttöjen kanssa ei pahemmin voi harjoitella metsästystä taikka kokeita varten. Lenkkeilyä ja muita pikku virikkeitä (tokoilu) harrastetaan, ja kunhan Viivin juoksu vaan lopullisesti hellittää, niin näyttelyharjoituksia jatketaan, vaikka näyttelyihin ei välttämättä enään mennä. Viime aikoina on äidin tyttären välillä ollut aikamoista kissan hännä vetoa. Ihan selvästi Viivi koettelee äitinsä laumanjohtaja asemaa, joka kuuluu koko Perälään. Siihen ku lisätään vielä Vekun kommentointi häkin toiselta puolen, niin johan on meteliä. Toivottavasti nämä metelöinnit loppuvat, kun Viivin juoksukin loppuu… Muuten pitää alkaa harkitsemaan jomman kumman naisen sijoittamista Vekun kaveriksi.

Arkipäivän tokoilua, eli Flikka ja Viivi odottavat lupaa ruokailuun.

Match Show

Palmusunnuntain ratoksi Viivi pääsi harjoittelemaan (taas) kehäkäyttäytymistä PAWS-BERRA Areenalle Match Show’n merkeissä. Oletettavissa oli, että lähestyvä Vaasan kansainvälinen koiranäyttely saattaisi nostaa osallistujamäärää, kun onhan tällainen leikkimielinen näyttely mitä parhain paikka harjoitella tulevia oikeita näyttelyitä varten. Viiviä ei enää iän puolesta voinut pentuluokkaan ilmoittaa, joten luokaksi tuli pienet koirat. Kilpasiskoja ja -veljiä oli loppujen lopuksi 25.

Ensimmäisen kierroksen pariesiintymisessä Viivin parina oli karkeakarvainen mäyräkoira, joka taisi olla ensimmäisiä kertoja kyseisessä tilanteessa. Tämä oli tietenkin siis meidän etu, koska Viivi esiintyi yllättävän itsevarmasti ja rauhallisesti, ja sen ansiosta saatiinkin siis punainen nauha. Punaisten loppukehässä tuomari jakoi porukkaa vähän pienempiin ryhmiin, joita hän sitten arvosteli ryhmänä ja yksilöinä. Tämän jälkeen tuomari kätteli ne koirakot, joiden suoritukset ei riittäneet tämän pidemmälle. Ja yllätyksekseni tuomari vain käveli meidän ohitse!

Lopulta kehässä oli kuusi osallistujaa, ja tässä vaiheessa Viivin mielenkiinto koko touhuun oli jo erittäin lähellä nollaa. Emännän makupalat eivät enää kiinnostaneet, koska niitä ei saanut heti. Viivi siis päätti etsiä makupaloja maasta, joten jokainen pieni nyppylä areenan tekonurmesta piti varulta tarkistaa, josko se olisi jotain syötävää. Liikkuminenkin rupesi Viiviä tympäsemään, ja sitten kun vielä näyttelytalutin sattui menemään Viivin mielestä väärään asentoon, niin jarruthan siinä meni päälle. Kaikista neidin kommervenkeistä huolimatta tuomari sijoitti meidät neljänsiksi, joka oli erittäin iloinen yllätys! Osallistumismaksu saatiin siis takaisin palkintopussina, joka sisälsi makupaloja, puruluun, pienen lelun, suojasukan sekä vyötärölle kiinnitettävän vetoketjullisen makupalapussin.

Nyt on siis Viivin ”viimeistelytreeni” Vaasan näyttelyä varten tehty. Emännän täytyy nyt vain muistaa, että Viivi osaa olla neitimäinen ja herkkä, kun se sille päälle sattuu. Ja vireyden ylläpitäminen on myös avainasemassa tämän tytön kanssa. Vaikka kyllä Viivi kehuja sai eräältä naiselta, jonka mielestä Viivi näytti nauttivan esiintymisestä. No, mutta kyllähän beagle nyt esiintymisestä nauttii, jos siitä saa makupaloja ilman ylimääräisiä ponnisteluja.

Oma kamera jäi kotiin, koska yksin koiran kanssa ollessa matkassa, on hieman haastavaa ottaa kuvia. Mutta onneksi siellä useampi ihminen hääräsi kameran kanssa, ja muutama otos Viivistä (ja emännästä) löytyy täältä.

Pyöräilykauden avaus

Kerran talvi päättyi ennen kuin se kerkesi kunnolla edes alkaakaan, niin siitä on ollut se hyvä puoli, että loska-aika jäi tänä vuonna totaalisesti välistä. Näin ollen myös pikkutiet ovat olleet jo hyvässä kunnossa yllättävän aikaisin, joka on tietenkin mahdollistanut koirien pyöräilykauden aloituksen. Ei meillä vieläkään ole mitään sirkuskoiria, jotta ei ne sillä pyörällä itse aja…

Vekun kanssa pienillä hiekkateillä voi pyöräillä niin, että herra juoksee vapaasti pyörän vieressä, ja pariin otteeseen on herran kanssa jo keritty pyöräilemään. Flikan ja Viivin tottelevaisuus ei ihan ole samalla tasolla, joten neidit on flexin ”nokassa”. Vaikka beagle ei koollaan päätä huimaa, niin voimaa siinä on kuin pienessä pitäjässä. Varsinkin silloin, kun tien yli päättää juosta fasaani taikka rusakko. Tämän takia ostoslistalla on hetken ollut jo pyörään kiinnitettävä juoksutin, joka omalla ”tekniikallaan” vaimentaa nykäykset ja mahdollistaa molempien käsien käytön ohjaukseen.

Eilen sitten springeri tuli postin tuomana, ja tottahan toki sitä pitää heti päästä kokeilemaan. Asennuksen jälkeen pienenä pettymyksenä tuli kuitenkin se, että polkiessa springerin tanko osui jalkaan, vaikka sitä miten väänsi ja käänsi. Loppujen lopuksi nippusidevirityksen jälkeen ongelmaa ei enää ollut, mutta springerin ”pitää koira turvallisen matkan päässä polkimista” -ajatus ei enää toteutunut. Tästä huolimatta Viivi pääsi testaamaan laitetta, joka oli myös sen ensimmäinen kerta pyörälenkillä.

Springeri (kuva: petenkoiratarvike.com)

Pieni pelko takamuksessa liikkeelle lähdettiin, notta kuinkahan tässä oikein käy… Alun (1,5 sekunnin) kulmien alta luimistelun jälkeen Viivi hoksasi, että nyt saa juosta sydämensä kyllyydestä. Ja sitähän se sitten tekikin. Ensimmäiselle pyörälenkille mittaa tuli n. 5 kilometriä, joista Viivi juoksi (täysillä) jarrutteluista huolimatta n. 4,3 kilometriä. Neiti silmin nähden nautti siitä, että sai päästellä sata lasissa. Mutta pyörän selässä istuvan kuntoa tällaiset lenkit ei kyllä kohota sitten ollenkaan, kun koira tekee suurimman työn. Kylmä vaan tuli, kun joutui istuskelemaan… No, ehkä sitten ensi kerralla (tai kesän lopussa) Viivin vauhti tasoittuu.

Kolmen koiran kanssa harrastetaan vuoropäivinä mitä milloinkin, ja tänään oli Vekun vuoro lähteä tokoilemaan kanakoirajaoston treeneihin. Vekku treenasi tänään ainoana münsterinä karkkariporukassa, ja hienosti ne meni. Alla olevassa kuvassa on meneillään viimeinen harjoitus, jossa osallistujat laitettiin maahan makaamaan, ja paikallaan piti pysyä kunnes toisin käsketään. Monenlaista häiriötä oli ympärillä (tahallista ja tahatonta), mutta jokainen koiruus malttoi paikallaan pysyä.

Vekku, Zulu, Kingi, Jekku, Ami ja Ola

Tipulin kennel

– metsästyskoiria moneen menoon