Toukokuu alkaa lähenemään puolta väliä, ja tämähän tarkoittaa sitä, että Vekunkin vapaana juoksuttamiset on ohi muutamaksi kuukaudeksi. Tänä aikana on hyvä harjoitella tottelevaisuutta, noutoa, jälki- ja vesityötä. Tässä viimeisen kuukauden aikana on ollut ilo huomata Vekun kuuloaistin parantuneen ainakin pillinvihellyksille. Muutamat pikku hakutreenit on heinäpellolla tehty, jolloin on samalla tullut testattua myös Vekun ohjattavuutta. Itsellänikin on ollut viime aikoina paljon parempi mieli hakutreenejä tehtäessä, koska Vekun haku on niin sanotusti auennut. Ennen jolkotteleva ja nokka tiukasti maassa menevä koira on löytänyt uuden vaihteen, jonka ansiosta pää on yläasentoisempi ja hakuvauhti nopeampi. Ja sitten kun siihen lisätään se, että kun pilliin puhalletaan ja sitä kuunnellaan, niin johan rupeaa tuntumaan siltä, että tätä homaa ihan oikeesti tehdään yhdessä.

Omassa kotipihassa ollaan harjoiteltu säännöllisen epäsäännöllisesti noutoa niin monipuolisesti kuin vaan emännän aivot suoltaa ideoita. Myös käskyjen vahvistamista ollaan treenattu. Tästä voisi ottaa esimerkiksi ”etsi”-käskyn. Tätä käytetään siis meillä silloin, kun tiedetään, että maastossa on noudettavaa, mutta sen sijainnista ei ole tietoa. Jonkinlainen käsitys Vekulla on ollut tästä käskystä, mutta vasta viime aikoina on sen sisältö avautunut vielä enemmän. Lisäsin videon yhdestä treenistä, jossa olin piilottanut omalle pihalle kaksi damia. Kuten videosta näkee, niin ensimmäiseen noutoon Vekku lähtee innokkaasti, ja damikin löytyy suhteellisen nopeasti. Olipa tainnut poika tarkkailla, että missä emäntä oikeen liikkuu. Toiseen noutoon Vekku lähtee hitaammasti ja vähän epäluuloisesti. Tähän taitaa olla syynä se, että tilanne oli aivan uusi. Eihän sen ollut koskaan ennen tarvinnut noutaa kahta piilotettua esinettä peräkkäin. Mutta lopulta dami löytyy ja palautuskin on ihan ok.

Jos nyt muutaman sanasen Vekun palautuksesta kirjoittaisi, niin eihän se nyt oppikirjakamaa ole. Herra tulee niin hirveällä vauhdilla takaisin, jotta ohi mennään joka kerta vähintään pari metriä. Sitten herra palaa takaisin ja istuu, mutta 99 %:in varmuudella selkä ohjaajaan päin. Tähän on koitettu löytää ”parannuskeinoa”. Sekin riittäisi, jotta palautus tapahtuisi vieressä istuen, mutta sekään ei tahdo oikeen onnistua ilman ylimääräistä käskytystä. Kärsivällisyyttä tarvitaan siis puolin ja toisin…

Vesityötä ei olla vielä kylmien kelien takia harjoiteltu kuin pariin otteeseen. Näiden parin kerran jälkeen voi vaan todeta, jotta ei ne pisteet sieltä vesitöistä meille ilmaiseksi tule. Veteenmeno on niin julmetun nihkiää, ja luovuttaminen tapahtuu kutakuinkin sylkäisten ohjaajan eteen siinä vaiheessa, kun Vekun tekee mieli ravistella itseään. Kovasti täytyy siis harjoitella, jotta edes ne viime vuoden 3 pistettä tulee uusittua. Mutta vesitöiden treenaukseen palataan vasta sitten, kun kelit ja vedet hieman lämpenee.

Jälkityötä tuli kokeiltua ensimmäisen kerran oikein kunnolla viime viikolla, kun eräänä aamuna tuli napattua tien varresta roadkill fasaanikukko kyytille. Meillä ei nyt pelkoa ole siitä, että joskus Vekun kanssa voittajaluokassa oltaisiin, mutta jälkityön harjoitteleminen tuo mukavaa vaihtelua. Jälkityötä lähdettiin tekemään uusien, vuonna 2015 voimaan tulevien, koesääntöjen mukaan, jossa koira etsii jäljen vapaasta hausta entiseen jäljelle viemisen sijasta.

Siitä sitten koira vierelle ja lähetys hakuun. Vauhdikkaasti Vekku lähti hakemaan, ja sai vainun hajujäljestä hyvinkin nopeaa. Jäljelle päästessä nokka painui sopivasti maata kohden, ja sitä seurattiinkin hienosti ja yllättävän nopeasti. Vauhtia oli kuitenkin sen verta liikaa, jotta fasaanin yli mentiin tuosta vaan, ja jäljestys jatkui jäljen vetäjän hajujälkeä seuraten. Ei muuta kuin uusi yritys, ja sama kuvio toistui uudestaan. Hieman jo alkoi naurattamaan, että ei meillä ennen ole ollut vauhdin kanssa ongelmia. Kolmannella lähetyskerralla Vekun ilmeestä näki, että ei ymmärtänyt homman nimeä. Siinä ei sitten auttanut muuta kuin lähteä tukemaan, ja parin lisäyrityskerran jälkeen fasu löytyi. Tietenkin tällaista outoa elukkaa nevaympäristössä piti hieman tutkia ja varmistaa, jotta onhan se oikeesti kuollut. Tämän jälkeen, ja emännän pienen murahduksen ”kannustamana”, Vekku nappasi linnun suuhun, mutta siipi tuli ”hieman” silmille, jonka takia palautuksessa oli mukana komiikkaa, kun herra törmäsi puuhun. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin, ja fasu istuen luovutettuna emännälle käteen.

Vekun kanssa kevät ja kesä on myös tosi aktiivista aikaa, mutta beagletyttöjen kanssa ei pahemmin voi harjoitella metsästystä taikka kokeita varten. Lenkkeilyä ja muita pikku virikkeitä (tokoilu) harrastetaan, ja kunhan Viivin juoksu vaan lopullisesti hellittää, niin näyttelyharjoituksia jatketaan, vaikka näyttelyihin ei välttämättä enään mennä. Viime aikoina on äidin tyttären välillä ollut aikamoista kissan hännä vetoa. Ihan selvästi Viivi koettelee äitinsä laumanjohtaja asemaa, joka kuuluu koko Perälään. Siihen ku lisätään vielä Vekun kommentointi häkin toiselta puolen, niin johan on meteliä. Toivottavasti nämä metelöinnit loppuvat, kun Viivin juoksukin loppuu… Muuten pitää alkaa harkitsemaan jomman kumman naisen sijoittamista Vekun kaveriksi.

Arkipäivän tokoilua, eli Flikka ja Viivi odottavat lupaa ruokailuun.