Aihearkisto: Flikka

Muorikoira on poissa

Reilu kuukausi sitten jouduimme sanomaan hyvästit muorikoiralle eli Flikalle.

Koko kesän Flikan ruokahalussa oli aina ajoittain ollut huomattavissa muutosta. Ruoka ei siis joka päivä maistunut entiseen malliinsa. Mutta kun tilanne normalisoitui aina seuraavana päivänä, niin tästä ei sen suurempaa murhetta kannettu.

Metsästyskauden alkaessa oli kuitenkin aika kiikuttaa muoria eläinlääkäriin pahalle haisevan hengityksen, äänen katoamisen ja tämän ajoittaisen ruokahaluttomuuden takia. Eläinlääkäri teki Flikalle kliinisen tutkimuksen, jonka perusteella ei mitään hälyttävää löytynyt. Epäiltiin siis äänihuulien tulehdusta, jota lähdettiin hoitamaan antibiootti- ja kipulääkekuurilla.

Lääkekuurien päättymisen jälkeen meni muutama päivä, kun Flikan kunto romahti. Muorikoira lakkasi syömästä kokonaan, ja liikkuminenkin näytti tuottavan kipua. Ei muuta kuin soittelemaan eläinlääkärille aikaa, jota ei siihen hätään tuntunut saavan mistään. Oli siis turvauduttava päivystävään eläinlääkäriin, joka hänkin kerkesi ottamaan potilaan vastaan illalla puoli yhdeksältä.

Flikalta otetussa virtsanäytteessä oli proteiinit ns. tapissa, joka viittasi selvästi tulehdukseen joko virtsateissä taikka munuaisissa. Röntgenkuvissa ei mitään muuta poikkeavaa näkynyt, paitsi erittäin tyhjä vatsalaukku ja suolisto. Päivystävällä eläinlääkärillä ei ollut itsellään mahdollisuutta tutkia verinäytteitä, joten ne meidän tuli itse viedä laboratorioon tutkittavaksi. Tämä siis meni seuraavaan päivään.

Flikan verinäytteiden tulokset kertoivat omaa karua totuuttaan. Jokainen veren neljästä munuaisarvosta oli yli viitearvojen ja kolme näistä erittäin reilusti.
Alla Flikan arvot ja suluissa viitearvot.

Veren ureatyyppi (BUN) – 60.4 mmol/L (2.5-8.9)
Kalsium (CA) –  3.05 mmol/L (2.15-2.95)
Fosfori (PHOS) – 5.92 mmol/L (0.94-2.13)
Kreatiniini (CRE) – 553 umol/L (27-124)

Tämä kertoi siis sen, että munuaisten toimintakyvystä oli jäljellä enää n. 25 %. Oli siis aika antaa Flikan lähteä paremmille metsästysmaille, joka oli meille ainoa, mutta niin pirun raskas päätös.

Kiitos Flikka, kun opetit meille millainen beagle on parhaimmillaan metsästys- ja perhekoirana. Ikävä on suunnaton, mutta onneksi meillä on muistot.

Flikka viimeistä kertaa kotisoffalla <3

Kesä 2018

Niinpä se on taas kesä kohta käytetty, ja syksyn kiireet metsästyksen ja koirien parissa alkaa painamaan päälle. Onhan sitä taas odotettukin viimeiset puoli vuotta, että koirat saa päästää metsään vapaana juoksemaan. 🙂 Mutta ei se kesä ole mennyt pelkästään syksyä odotellessa…

R-pentueen tapaamiset
Sanin ja Meikon lapsoset eli R-pennut kokoontuivat kasvattajan kutsumana kahteen otteeseen Vehniälle Vakkerin Timon oppiin (Tmi Erä-Vahti). Ensimmäisellä tapaamisella kesäkuun puolessa välissä saatiin paikalle peräti 9 pentua kymmenestä, ja toisella kerralla heinäkuun lopussa paikalle pääsi 6 pentua omistajineen. Kasvattajan rooli näissä tapaamisissa on ollut omien kokemusten kertominen, pentujen kuulumisten kyseleminen ja kahvitarjottavan tuominen. Jokainen pentu on osoittautunut sosiaaliseksi ja erittäin oppivaiseksi kaveriksi, ja sellaisiahan münsterin tuleekin olla.

Niin kiinnitkö kukaan huomiota pentuun? 😉

Kira tuli taloon
Kesäkuun lopussa meidän lauman jatkoksi saapui suomenajokoiranarttu Taikavuoren Kira. Isännän pitkäaikainen toive omasta ”pitkäjalkaisesta” lähti toteutukseen, kun tieto siitä, että omalle kylälle tulisi ajokoiranpentuja toukokuussa mielenkiintoisesta yhdistelmästä. Pennun hankintaa puolsi myös se, että olimme löytäneet Pössölle erinomaisen uuden kodin, jossa se pääsisi toteuttamaan itseään lenkki- ja kaverikoirana. Kiralle meidän talon tapoja on opettanut Sani. Näiden kaverusten menoa onkin ollut kiva seurata, koska heidän kemiansa tuntuisi passaavan yhteen paremmin kuin hyvin.

Kira opettelemassa lepäämisen saloja Västerhankmossa

Vesilahti RN, 11.8.2018
Näyttelykäynnit on meidän koirien osalta ollut tänä kesänä lähes nollissa, jos ei lasketa emännän kehätoimitsija keikkoja. Flikan ilmoittaminen johonkin näyttelyyn veteraaniluokkaan on ollut mielessä jo viime kesästä lähtien, kun ikää muorille tuli tarpeeksi kyseiseen luokkaan pääsemiseksi. Ajatus on kuitenkin saanut rauhassa muhia, kunnes viimein tuli sopiva näyttely, jonka yhteyteen saatiin sovittua vielä kyläilyä hyvien ystävien luokse.

Vesilahden näyttelyyn lähdettiin siis pitämään Flikan kanssa hauskaa kehässä, ja ehkä jättämään myös lopullisesti hyvästit näyttelykehille. Näyttelyyn oli ilmoitettu yhteensä 9 beagleä, joista 6 urosta ja 3 narttua. Narttujen junioriluokassa esiintyi mallikkaasti Flikan lastenlapsi Athene, jonka laatuarvosteluksi tuli JUN ERI1 SA. Nuorten luokassa esitetty narttu sai EH:n ja tässä vaiheessa luultiin jo, että Athene sen sertin veisi. Mutta niin vain muorikoira asteli ryhdikkäästi kehään ja esiintyi energisesti, ja pokkasi laatuarvostelusta VET ERI1 SA. Tässä vaiheessa päivän saavutukset oli Flikan osalta mennyt totaalisesti yli odotusten, ja kun PN-kehässä Flikka pyydettiin Athenen edelle oli handlerin ilme varmaan näkemisen arvoinen. Meidän muorikoira, joka ei välttämättä ole kaikkien beagleihannetta vastaava pokkasi ensimmäisen sertinsä! :O ROP-kehässä tuomarin sanoin voittokulku päättyi, mutta sillä ei enää mitään väliä siinä vaiheessa ollut.

Ja tässäpä Sakari Potin sanelema Flikan arvostelu:
”Keskikokoinen, oikeat mittasuhteet. Ikäisekseen tiiviissä kunnossa. Oikealinjainen pää. Erinomainen runko- ja raajarakenne. Hyvä karva, pysty häntä. Tyypikäs like. Terhakka luonne.”
VET ERI1 SA PN1 SERT VSP ROP-VET

Flikan poseeraus Vesilahdella ryhmäkehiä odotellessa

 

Alkusyksyn kuulumisia

Kappas kehveliä, kun ollaan jo lokakuun puolella menossa, ja sivuille ei ole tullut kirjoiteltua kuulumisia. Syy tähän on toki ne perinteiset syyskiireet. Metsässä ollaan oltu niin paljon kuin vain työnteolta on kerinnyt, ja jäljelle jääneellä vapaa-ajalla ei ole ollut vain innostusta istua koneen äärelle, ja alkaa naputtelemaan tekstiä. Mutta koitetaan nyt vähän summata, mitä on alkusyksyn aikana tapahtunut.

Sorsastuksen aloituksessa oltiin siis Lestijärvellä, ja mukaan pääsi molemmat münsterit. Aloituspäivänä keli oli turhankin tuulinen, joka osaltaan vaikutti lintujen kulkureitteihin. Meidän passisaaren kohdalla ei siis ruuhkaa ollut, mutta saalista saatiin viiden heinäsorsan verran. Noutavan ja etsivän koiran tärkeys tuli tälläkin sorsastusreissulla todistettua. Tuulesta johtuen kaikki tiputetut taikka haavakoksi jääneet linnut ajautuivat rannalle taikka liitelivät myötäisessä metsän puolelle. Näitä lähdettiin sitten Vekun avulla etsimään alkutohinan laannuttua, ja niin vain jokainen lintu löytyi. Jopa sekin lintu, jonka luultiin liidelleen osuman saatuaan pitkälle metsän puolelle.

Metsässä pitkäkorvien ja siivekkäiden perässä
Sorsia ei ole sitten aloituspäivien jälkeen tullut metsästettyä, vaan aikaa on vietetty metsässä jänisajojen ja hyvien lintupaikkojen löytymisen toivossa. Metsässä on tullutkin vietettyä nyt paljon aikaa, koska myöhäinen kevät ja viileä kesä on myöhästyttänyt peltojen puintia. Pelloille ei ole ollut oikeastaan asiaa vasta kuin tässä viimeisen kahden viikon aikana. Mutta metsässä onkin ollut mukavaa talsia, koska joka kerta jonkinlaista ajettavaa/seisottavaa on löytynyt.

Flikan kanssa kautta on aloiteltu hiljokselleen lihaskuntoa kasvatellen. Viime syksyn ja talven rankaongelmat näyttäisi olevan taaksen jäänyttä elämää. Tästä iso kiitos kuuluu Tmi Terveystassun Jaana-Kaisa Timoselle, ja hänen Flikalle tekemilleen käsittelyille! Muori menee nykyään niin lennokkaasti ja jouhevasti, että eihän sitä uskoisi samaksi koiraksi, joka viime syksynä mettäreissujen päätteeksi oli kankea kuin rautakanki. (Flikkaa on viime aikoina tullut kutsuttua muoriksi, kun veteraani-ikä 8 v. ylittyi toukokuussa, ja kesän aikana Flikasta tuli mummo, kun Xena sai pentueen.)

Pössön kanssa opetellaan, että mitä muuta siellä metsässä voi tehdä kuin juoksennella pitkin metsäteitä, kannella risuja, heitellä käpyjä ja kiskoa koivuntaimia maasta irti. Joka päivä tämän pienen pöljän beagle olemus saa omistajat hymyilemään, koska leikkisyyttä tästä kaverista ei todellakaan puutu. Mutta kaiken tuon leikkimisen lomassa on jäniskin saanut pieniä pätkiä kyytiä. Ja ehkäpä se leikkiminenkin unohtuu pidemmiksi ajoiksi kunhan vain nenäpunkkikuuri kunnolla tehoaa. Havaittavissa on ollut siis, että ei ihan täysin ole pojan hajuaisti ollut kunnossa, jonka vuoksi koko laumalle haettiin Interceptor-kuurit.

Sanin ja Vekun kanssa on yritetty saada hyviä tilanteita aikaiseksi metsälinnuilla. Eihän niitä lintuja näillä leveysasteilla (niin kun ei kuuleman mukaan muuallakaan) ole ollut, että ei sekaan mahtuis. Mutta joka kerta on jotakin tökötettävää löytynyt, ja Sani on osoittanut olevansa varsin etevä kurppien ja pyiden seisojana. Onpas emäntä päässyt jopa yhden kurpankin Sanille tiputtamaan. Eihän sillä nyt perhettä ruokittu, mutta hienoa tunne, kun pääset viimeinkin puskissa rämpimisen jälkeen koiran palkitsemaan hyvästä työstä tiputuksella.

Sanin kanssa kokeissa
Kokeissa on tänä syksynä Sanin kanssa käyty 2 kertaa. Ensimmäinen oli Münsterikerhon mestaruuskoe 2.9. Laihialla, joka puintitilanteen vuoksi pidettiin metsäkokeena. Tuurit ja linnut eivät osuneet Sanin kohdalle, joten tulokseksi AVO0 (34 p). Ensimmäistä kertaa Münsterikerhon historiassa jäi mestaruus jakamatta, koska yksikään koira ei tulosta kokeesta saanut. Sani on siis teknisesti vieläkin hallitseva mestari.

Viime sunnuntaina 1.10. oltiin taas ”omilla mailla” kokeessa, ja tällä kertaa pellolla. Linnut olivat tiukassa, ja Sanin kohdalle osui yksi lintu, josta saatiin tehtyä riistatyö. Varovainen avanssi ja viimeisen erän tulokseton seisonta vaikuttivat loppupisteisiin, että tulokseksi tuli AVO2 (61 p). Koepäivän paras kokemus oli, kun Sani ensimmäisen hakuerän aikana tulee metsäsaarekkeesta rusakon kanssa perävilkkasta kohti minua ja tuomaria, ja pysähtyy käskystä. Meinaspa siinä rusakkokin pysähtyä, kun emännän karjaisu ”paikka” kajahti ilmoille. 😉

Loppuvuoden kuulumiset

No johan on taas vierähtänyt aikaa siitä, kun viimeksi tänne on saatu kuulumisia kirjattua ylös. Syy ei todellakaan ole siinä etteikö marras-joulukuun aikana olisi tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Taitaa syy löytyä vain siitä, että silloin kun vapaa-aikaa olisi kirjoittamiselle, niin jouten olo on vienyt siitä voiton.

Marraskuun Kauhavan kokeen jälkeen Sanin kanssa osallistuttiin joulukuun alussa omalla kylällä kahteen kokeeseen. Sanin kompastuskiveksi molempina päivinä koitui liian kova hakuvauhti, ja haun suuntautuminen liian kauas peitteisessä maastossa. Ongelmana Sanilla on ollut, että se pyrkii liian lähelle lintua, että se saisi linnun painautumaan maahan. Tämä siis aiheuttaa sen, että linnut pyrähtävät ennemmin lentoon kuin emäntä kerkiää edes paikalle. Toisena päivänä oli huomattavissa myös pikkumünsterin pääkopan ylikuromitusta, koska kuuloaisti alkoi vähitellen katoamaan, ja toki se tottelevaisuuskin siinä sivussa. Tällä hetkellä Sani kärvistelee juoksun kourissa, joka toivottavasti loppuu tulevan viikon aikana.

Loppuvuodesta Flikan kanssa käytiin metsällä n. kerran 1-2 viikossa. Tämä johtui siitä, että pitkän metsäpäivän jälkeen äitikoiran liikkuminen oli vaivalloista. Portaita ei tahtonut nousta ollenkaan eikä sohvalle hyppääminen oikein onnistunut. Röntgen-kuviakin äitikoiran lonkista ja selkärangasta otettiin, jotta löytyisikö sieltä syy liikkumisen kankeudelle. Eräs lääkäri totesikin Flikan polvilumpion luksoituvan, mutta tämä ei mielestämme selittänyt oireita. Olemme jo aikaisemmin kuulleet maankuullusta osteopaatista Kauhavalla, joka on saanut koirat käsittelyssään kankeimmatkin koirat liikkumaan. Ja niinpä se vaan meidänkin äitikoira vetreentyi, kun käytännössä koko rintakehän ja lantion välinen alue saatiin oikeille paikoilleen. Tämän jälkeen äitikoiran koko olemus on muuttunut. Nykyään sitä ruokaa ei enää odotella nätisti istumalla lattialla, vaan noustaan sitä pöytää vasten ja yritetään viedä se ruoka pöydältä. 🙂

P-pennuista suurin osa on jo päässyt ajamisen makuun, ja onpa parille päästy jo tekemään se ensimmäinen kaatokin. Ilahduttavinta on ollut kuulla saapuneista videoviesteistä, että P-pennuissa olemme pystyneet jalostamaan hyvää ja kuuluvaa haukkua. Toki haukku kehittyy vielä paljon suuntaan jos toiseenkin pentujen ensimmäisten kahden vuoden aikana, mutta nämä ensimmäiset ääninäytteet ovat lupaavia.

Pössö ajeli pupua ensimmäistä kertaa aatonaattona Lestijärvellä. Itseluottamusta, sekä omiin ajovietteihin luottamista tarvitaan toki ripakopallinen lisää, jotta ajojen sujuvuus ja pituus lisääntyy ilman isäntään tukeutumista. Pössön kohdalla ikävä tosiasia on, että näyttelykehiä tuskin tarttee kiertää, kerran herran hammaskalusto ei ole pentuajan alapurennasta muuttunut miksikään. Tuskin se siitä enää muuttuukaan, jos ei nyt suuren suurta ihmettä tapahdu. Asiasta on keskusteltu myös erään ulkomuototuomarin kanssa, ja hän kertoi beaglen rotumääritelmän antavan vähän liukumavaraa tässä asiassa (niin kuin monessa muussakin), joten välttämättä automaattista hylättyä näyttelystä ei tule. Asia siis katsottaisiin terveydelliseltä kannalta, ja tämän perusteella T voisi olla mahdollinen, ja hyvällä tuurilla jopa H. Mutta tämän purukaluston ”viallisuuden” vuoksi emme näyttelyihin Pössön kanssa ole menossa näillä näkymin. Mutta jos pikku beaglestä kuoriutuukin erinomainen ajuri, niin sitten asiaa tarvitsee miettiä uudestaan… (KVA:n kiilto silmissä ;))

Reilu 1,5 kuukautta on vielä metsästyskautta jäljellä, ja lumitilanne ei ainakaan Laihialla estä koirien kanssa metsään menemistä. Viime päivien suvikelit on vieneet taas lumipeitteen lähes nollaan, joka ainoastaan hankaloittaa jänisten liikkeiden hahmottamista meillä ihmisillä. Onneksi koirien nenät ei lunta tarvitse… 😉

 

Syksy on metsästävän ihmisen parasta (ja kiireisintä) aikaa

Kuin huomaamatta syyskuu vaihtui lokakuuhun, ja meidän lauman kuulumisten kirjoittelu on jäänyt vähemmälle. Kaikki mahdollinen liikenevä aika on käytetty koirien kanssa metsässä/pellolla, ja kun siinä samalla koittaa vielä keretä pitämään huushollinkin jonkinlaisessa kunnossa, niin siinä ei pahemmin aikaa ole jäänyt kirjoittelulle. Mutta tässä vähän päivitystä meidän lauman tilanteeseen…

Sanin kanssa käytiin pyörähtämässä oman kylän kokeissa kolmisen viikkoa münsteripäivien jälkeen. Kokeista käytiin hakemassa sitä kuuluisaa kokemusta, kun linnut tuntuivat karkkoavan Sanin nokan alta ennen kuin neiti kerkesi niitä haistaa ja seisoa. Mutta haku on ja pysyy sopivan laajana ja vauhdikkaana, joten jos siihen saataisiin vielä yhdistettyä se, että Sani ei pyrkisi liian lähelle lintua, niin johan alkaisi lyyti kirjoittamaan.

Flikkaa yritettiin saada kuntoon ennen piirinmestaruuskisoja, siinä kuitenkaan onnistumatta. Isännän mielestä Flikka on vielä ”yhden erän koira”, joten starttiviivalle ei mammakoira sitten päässyt. Eilisten PM-kisojen tulosten pohjalta olisi yhdelläkin hyvällä erällä päässyt jatkoon. Mutta eipä sitä enää tässä vaiheessa auta jossitella.

Viime viikonloppuna Pisku lähti omaan kotiin kohti Västeråsia. Saapa nähä, että mitä kaikkea ”koiruuksia” neiti pomppuliisa oikein uudessa kodissa keksii. Onneksi koirakavereita on uudessa kodissa entuudestaan, joten Pisku saa purkaa pursuavaa energiaansa heihin eikä isäntäväkeensä. Kotiinhan meille jäi Pössö opettelemaan ajavan koiran elämää. Toivotaan, että Pössö liittyy kohta sisarusten Pontson ja Pikku-Likan joukkoon, jotka ovat jo ensimmäiset ajonsa ajaneet. Aika mukavasti neljän kuukauden ikäisiltä ajurin aluilta.

Metsästyskauden 2016 aloitus

Kyllä huomaa, että metsästyskausi on käynnistynyt, kun kotona ei jouda pahemmin tietokoneen ääreen istahtamaan. Paljon on viimeisen 2,5 viikon aikana kerennyt tapahtumaan, joista koitan nyt vähän kertoa.

Perinteisesti meidän jahtikausi polkaistiin kunnolla käyntiin sorsastuksella Lestijärven maisemissa. Sani sai tänä vuonna lähteä kartuttamaan kokemuksiaan kunnon metsästyskoirana aloitukseen. Jos kesä on muuten ollut sateinen, niin elokuun 20. päivä on yleensä erittäin aurinkoinen ja lämmin. Tänä vuonna ei suurta poikkeusta tullut, jos ei yhtä pientä vesikuuroa oteta huomioon ja kauempana jyrissyttä ukkosta. Päivän kokonaissaaliiksi tuli 7 lintua, joista Sani sai noutaa 4 kappaletta.

Viivi pääsi ensimmäisenä koittamaan onneaan beagleistä metsään elokuun 21. päivä. Suureksi pettymykseksi saimme huomata, että ei se haku vieläkään tunnu neidille maittavan. Ensimmäinen metsäkerta meni siis neidillä itseään lenkitellessä pitkin teitä reilun kuuden kilometrin verran.

Flikan vuoro koitti sitten seuraavana päivän iltana. Koko päivän oli sadellut vettä enemmän taikka vähemmän, ja kun sade vihdoin ja viimein lakkasi, pakkasi isäntä äitikoiran tutkapannalla varustettuna autoon. Ajatuksenä isännällä oli ollut, että Flikka pääsisi vähän jaloittelemaan metsään, ja sitä myötä kohottamaan pentujen myötä kadonnutta kuntoaan. Ei ollut äitikoira kerennyt olla kuin 2 minuuttia irti, niin johan oli ajo raikannut. Tunnin ajon jälkeen oli tarkoitus saada Flikka metästä pois, mutta jänis päättikin juoksuttaa äitikoiraa seuraavat 3,5 tuntia. Tämän jälkeen mökille saapuikin erittäin väsynyt koiruus…

Elokuun 24. päivä alkoi meidän ensimmäinen matka münstereiden kanssa kohti Pohjois-Ruotsia ja länsinaapurin kanalintualoitusta. Kyseisestä reissusta oli ensimmäisen kerran heitetty ilmoille ajatuksia Mäyräsalon S-pentujen omistajien kesken Junkkarissa puolileikillään. Tuntuikin siis hieman uskomattomalta, että jo pitkään puheissa ollutta reissua oltiin oikeasti tekemässä. Yhdeksän ihmisen ja kymmenen münsterin voimin 3 päivän ajan Lannavaaran seudulla yritimme saada reput täyteen lintupaisteja. Onnistumisia ja saalistakin seurueeseen saatiin, vaikka niiden lintujen eteen piti hieman kävelläkin. Mutta mikäs niissä maisemissa oli kävellä hyvässä seurassa, kun ei tarttenu hirvikärpäsistäkään taikka hyttysistä murehtia. 🙂

Kakkospentue on syntynyt!

Viime viikonloppuna lauantaina 11.6. näkivät kakkospennut päivänvalon ensimmäistä kertaa. Ihan täysin ongelmitta ei synnytys kuitenkaan mennyt…

Viitteitä synnytyksen alusta alkoi näkymään jo perjantaina päivällä. Äitikoira muuttui levottomaksi ja pesän ”rakentaminen” alkoi. Perjantain ja lauantain välinen yö oli niin koiralle kuin emännällekin levoton. Yhtenäisestä unesta ei ollut kummallakaan tietoa. Lauantaiaamuna Flikan olotila muuttui entistäkin levottomammaksi, ja hieman kymmenen jälkeen meni sikiövedet. Ei muuta kuin ajastinta päälle, jotta tietää milloin odottaa viimeistään ensimmäisen pennun syntymää.

Reilun tunnin päästä näytti siltä, että synnytyksen työntövaihe alkaisi, mutta ponnistukset jäivät silminnähden voimattomiksi. Ensimmäisen pennun sikiöpussikin kävi hetkellisesti näkösällä, mutta siltikään Flikka ei tuntunut saavan ponnistuksiin voimaa. Siinä tilanteessa ei auttanut kuin soittaa päivystävälle, kun mahdollisuus siitä, että jouduttaisiin lähteä kauemmaksi kuin Laihialle, oli olemassa. Onneksi luuriin vastasi kuitenkin oman kylän eläinlääkäri, jonka kanssa ”treffit” tehtiin kello kahdeksitoista.

Eläinlääkäri päätti laitta Flikalle varuiksi kanyylin, jos tilanne vaatisikin loppujen lopuksi sektion. Ensiksi kokeiltiin kuitenkin kuinka kalkki ja oksitosiini tilanteeseen auttaisivat. Kalkki ei tuonut Flikan tilanteeseen muutosta, mutta oksitosiinin jälkeen alkoi tapahtumaan. Ensimmäinen pentu syntyi klo 12.15, ja sen jälkeen seuraavat 5 tasaisesti 10-20 minuutin välein.

Ennen viimeisen pennun syntymää eläinlääkäri tutki Flikan, jotta olisiko vielä pentuja tulossa. Sormiin ei kuitenkaan enää yhtään pentua tuntunut. Eläinlääkäri oli edellisenä päivänä saanut röntgenlaitteen, jolla halusi tarkistaa, mikä tilanne oikein on. Tämä kuvaus oli samalla kyseisen röntgenlaitteen ”neitsytmatka”. Ja kuvastahan näkyi vielä yhden pennun luusto. Ei siis auttanut kuin jäädä odottelemaan viimeisenkin kaverin tuloa maailmaan.

Tunnin odottelun jälkeen eläinlääkäri päätyi antamaan vielä lisää oksitosiinia, ja niin viimeinenkin pentu syntyi. Loppusaldona siis 7 uutta ajurin alkua, joista 3 on urosta ja 4 narttua. Voi sitä ilon ja onnen (sekä väsymyksen ja nälän) määrää, kun koiran kanssa pääsi kotiin kolmen aikaan iltapäivällä. Ei niin käsikirjoituksen mukaisesti lähteneen alun jälkeen pentulaatikossa oli tasainen ja elinvoimainen pentue. Pentujen syntymäpainot olivat 250-290 gramman välillä, joka kuvaa myös katraan tasaisuutta.

kakkospennut

7 uutta tipulilaista

Muutama päivä tässä on ihmetelty uusia tulokkaita, joiden painot ovat lähteneet hienosti nousuun. Äitikoirakin tuntuu olevan elämänsä kunnossa, ja ruokaa tulisi sen mielestä olla tarjolla joka tunti normimäärä. Tällä hetkellä kaikki on siis hyvin, ja kasvattajien on vain tarvinnut huolehtia Flikan hyvinvoinnista ja päivittäisestä pentujen punnitsemisesta. Tulevia viikkoja siis mielenkiinnolla odotellen…

 

Meille tulee pentuja!

Viime viikolla torstaina saatiin yhtäkkiä ahaa-elämys, että Flikan voisi käyttä tiineysultrassa, kun seuraavana päivänä oli tiedossa vapaapäivä. Nykyaikana tällaisten tarkastuskäyntien varaaminen onnistuu netistä, jos vain itselle sopivia aikoja on järjestelmän kautta tarjolla. Ja niin vain löytyi Lillvetin Seinäjoen toimipisteestä vapaa aika, ja vieläpä muihin lähialueen yksityisklinikoihin verrattuna suhteellisen huokeaan hintaan (69 e).

Koiran ultraaminen oli sekä emännälle että isännälle, ja myös Flikallekin uusi kokemus. Ensiksi koiran käytöksessä oli huomattavissa hermostuneisuutta, ja kun vielä toimenpideasento ei ole niitä Flikan lemppareita, niin siihen tottuminen otti pienen hetken. Mutta onneksi vain tosi pienen hetken.

Ja niin vai ultrakuvaan heijastui pieniä ajurin alkioita 4-5 kappaletta. Flikan edellinen pentue ja sen koko kun otetaan huomioon, niin meidän arvio pentueen koosta on 6-7 pentua. Mutta lopullinen kokohan selviää sitten kesäkuun 11. päivän tienoilla…

Jos sinua siis kiinnostaa toteuttamamme yhdistelmä ja ole vailla metsästyskaveria, niin ota rohkeasti yhteyttä. Lisätietoja löytyy pentuja-sivulta.

”Kakkospentue”

Flikan juoksu alkoi viimeinkin menneellä viikolla. Eipä sitä peräpäätä ole kuin koko maaliskuu tuijoteltu, että koska tiputtaminen alkaa. 🙂 Nyt oli aika tehdä päätös siitä, että muuttuuko meidän alkuperäinen suunnitelma uroksesta vai pysytäänkö siinä. Ja kyllähän se nyt niin on, että suunnitelma pysyy samana. Flikka tullaan siis astuttamaan viikolla 14 Huuhkajan Niilolla, jos edellisestä astutuksesta saadut tiedot ja ajat pitävät tässsä tapauksessa paikkansa.

Lisätietoja pentueesta kertoo mielellään Vesa (050-3782179 / vesa.peltoniem@netikka.fi). Tulevan pentueen sukutauluun pääset tutustumaan tästä.