Viikko takaperin sunnuntaina päätin lähtiä Vekun kanssa tekemään pikaisen lenkin pellolla. Paikaksi kiireisen aikataulun vuoksi valikoitui lähimaasto, jossa on eräs autiotalo. Ajattelin, että käydään nyt äkkiä katsomassa myös se autiotalon piha, että josko sinne olisi eksynyt fasaaneja. Revittelemään, kun pääsisi vähän edempänä, jossa oli vielä vähän sänkipeltoa jäljellä.

Vekun irtilaskusta ei varmaan mennyt paria minuuttia pidempää, kun kovassa myötätuulessa se törmäsi fasaaniin. Siitä tietenkin hippulat vinkuen fasaanin perään, ja emäntä puhaltaa pilliin, vaikka mielessä pyöri ajatus, jotta eipä siitä taida apua olla. Eihän siinä auttanut kuin lähtiä katsomaan, että kuin pitkällä Vekku oli linnun perässä. Samassa Vekku astelikin korvat luimussa ja selkä köyryssä vastaan. Siinä tietenkin ihmetys oli suuri, että mitäs nyt oikein sattui. Ensimmäisenä ajattelin, että kerran jokaisella tassulle varasi, olisiko mahdollisesti joku lihas venähtänyt/revähtänyt. Ja pikaiset tutkimukset maastossa ei sen paremmin antanut osviittaa, että mihin koiraa koskisi. Eihän siinä auttanut kuin palata autolle (jonne ei onneksi ollut pitkä matka), ja lähtiä kotia.

Kotia kun päästiin, niin Vekku käveli omin jaloin sisälle ja laittoi maate. Sen olemuksesta näki, että johonkin sattui, mutta kun mitään ei näkynyt. Vesku ottikin Vekun vierelleen sohvalle, ja aloitti myös ”vikakohdan” etsimisen. Siinä vaiheessa, kun takajalkaa yritti Vekun maatessa nostaa ylös, pääsi sen suusta ulahdus. Oikeasta nivusesta paljastuikin sitten n. 5*5 cm oleva alue, josta oli iho repeytnyt pois. Eläinlääkärikeikka oli siis tiedossa.

Eläinlääkärille päästyämme Vekku heilutteli häntäänsä, ja omassa päässä kävi hetken verran ajatus, että tulikohan tässä liioiteltua haavan kokoa ja vakavuutta. Mutta kun eläinlääkäri haavan näki, niin hän tuumasi sen vaativan ompelua. Vekku siis rauhoitettiin ja nostettiin leikkauspöydälle. Siinä vaiheessa tapaturman todelliset vauriot tulivat vasta selville, kun huomattiin molemmissa nivusissa olevan haavat. Pienen haavan ompelu muuttuikin 2,5 tunnin käynniksi päivystävällä eläinlääkärillä.

Kotia kun päästiin, niin alkoi mietintä siitä, että mitä siellä autiotalon pihalla oikein tapahtui. Vahva epäillys piikkilangan tekosista oli olemassa haavojen ja naarmujen sekä muilta saatujen tietojen perusteella. Mutta eihän se asia selviäisi muuten kuin käymällä ”rikospaikalla”. Parin päivän päästä tapahtuneesta palasin autiotalon pihalle mukanani sivuleikkurit, jotta saisin kerättyä piikkilangan pois, vaikka se ei oliskaan syynä Vekun haavoihin. Hyvin äkkiä kävi kuitenkin selville, että piikkilankaan Vekku oli juossut. Olihan piikkilangoissa kiinni vielä Vekun karvaa ja nahkaa. 🙁

Samalla kun poistin piikkilankaa mietin, että kuinka paljon Vekulla oli ollut tuuria matkassa. Piikkilankaa oli nimittäin sen verta runsaasti juuri siinä kohtaa, että vieläkin pahempaa jälkeä olisi voinut tulla. Myös se, että herran vehkeet eivät vaurioituneet eikä isoja verisuonia mennyt rikki kertoo siitä, että jonkin sortin suurempi suojeleva voima on ollut Vekulla matkassa. Mutta niinhän se on, että kun metsästyskoiran päästää tekemään työtään, niin koskaan ei voi tietää  milloin on se viimeinen kerta.

Ja tämän verta lähti kyseiseltä ”rikospaikalta” piikkilankaa pois,