Kirjoittajan arkistot: nenn1

Fasaanijahtia Virroilla

Viime lauantaina lähti auto, emäntä ja münsterit kyydissään, kohti Virtoja ja fasaanijahtia. Menossa mukana olivat myös münsterikaverit Meiko, Minik, Mocca, Trini ja Erri isäntineen ja emäntineen. Tarkoituksena oli vanhempien koirien kanssa saada muutama tipu tonttiin ja junnuille (= Sani, Meiko ja Trini) treeniä lähtevästä linnusta.

Päivä aloitettiin etsimällä maastoon aikaisemmin vietyjä lintuja. Vekku sai kunnian olla ensimmäisenä vuorossa. Hakualue oli hakkuuaukko, jossa lunta oli enemmän kuin tarpeeksi. Vekun hakuvauhti olikin siis rauhallista, mutta sitkeästi se jaksoi töitään tehdä, vaikka mahaa myöden menikin lumessa. Hyvät hajut maastossa auttoi Vekkua eteenpäin, ja lopulta Vekun nokkaan tuli sopivan pysäyttävä käry. Ampujille ilmoitusta, että nyt on seisonta, ja siitä sitten avanssia antamaan. Nostoluvan anto ei mennyt ihan niin kuin elokuvissa, kun emännän jalka humpsahti kiven ja puunrungon väliin aivan haaruksia myöden. Sieltä sitä sitten koitettiin päästä pois, kun jalat oli jo maitohapoilla, ja niiden alla oli vain upottavaa lunta. Hetken rimpuilun jälkeen pattitilanteesta päästiin pois, ja uudestaan antamaan nostolupaa Vekulle. Taisipa olla vasta kolmannella kerralla, kun Vekku otti räväkän avanssin, josta lähti fasaanikukko lentoon. Ennen maastoon lähtöä oli sovittu, että Vekulle saa pudottaa vaikka se ei pysähtyisikään, mutta vain jos se nostaa luvasta. Pyöveli Saalastilla oli neuvot hyvin muistissa, ja sihti kohdallaan, ja niinpä tilanteessa tehtiin pudotus. Vekku nouti linnun moitteettomasti (vaikka menikin perään), ja luovutti istuen. Ja kyllä muutes emäntää hymyilytti. 😀

Vekku, tyytyväinen emäntä ja saalis

Kun isommat koirat olivat saaneet kukainenkin lintutilanteen alleen, niin oli aika paneutua junnujen treenaamiseen. Jokaiselle koiralle laitettiin launcheriin fasaani, joka sitten laitettiin sopivan suojaiseen paikkaan. Vuorotellen pentuja koitettiin saada sopivasti launcheriin nähden tuulen alle, josko sieltä se seisonta tulisi. Jos se ensimmäinen seisonta näkisi päivän valon, niin sitten (toivottavasti) käskystä nosto, peppu maahan ja tipu alas. Jos ei, niin sitten lintu ilmaan, peppu maahan, laukaus ja nouto. Yksikään junnuista ei vielä seisonut, ja harjoituksen kulun pääsee näkee seuraavasta videosta – Münsteripennut fasaanilla!

Päivä Virroilla täytti odotukset täysin, vaikka iltapäivästä Vekun tilanteet kariutui jäljityksiin ja törmäämisiin. Mutta hyvillä mielin kotimatka sujui, kun tiesi että Sanin kanssa ollaan oikeilla raiteilla. Noutoa meidän tulee kuitenkin treenata enemmän linnuilla, koska siitä nouto-otteen saaminen tuotti Sanille vaikeuksia. Maanantaina lähdettiinkin sitten treeneihin, mutta treenien aihe oli näyttelyt. Sani kun on ilmoitettu ensimmäisiin missikisoihinsa Vaasan KV-näyttelyyn, jotka on perinteisesti huhtikuun puolessa välissä.

Sanin tyylinäyte näyttelytreeneissä seisomisesta

Vuoden alottajaistouhuja

Niin se aika vaan rientää, ja nyt ollaan jo kohta ensimmäinen kuukausi huristeltu vuotta 2015. Vuoden vaihtuminen otettiin koko perheen voimin vastaan Lestijärvellä. Tämä on ihan hyvä vaihtoehto koirienkin kannalta, kun kotosalla ilotulitteiden pauketta kuuluu jopa sallitun ajan ulkopuolellakin. Vekku on koirista se, joka eniten pauketta pelkää, vaikka ei kyllä metsällä paukkuarka todellakaan ole. Olihan meillä muutamat ilotulitteet poikia varten ostettuna, ja niitä katseltiin tyytyväisenä sisältä käsin, ja silloinkin Vekku oli liimautuneena tärisevänä emännän jalkaa vasten. Sani ei ilotulitteista ollut moksiskaan ja veti tyytyväisenä unta kuulaan ketarat oikosellaan.

Vuoden ensimmäiset jänisajot kuultiin beaglejen toimesta ”vasta” 2.1. Flikka ja Viivi lähtivät yhteistuumin metsään (no, otti ne isännänkin mukaan ;)), ja poikkeuksellisen pitkän yöjäljen selvittämisen jälkeen löytyi ajettava. Ajo kesti reilu puolisen tuntia kunnes jänis tuli isännän passipaikalle. Siitä saatiin siis Viiville ensimmäinen kaato ajoon. Kuvaa ajureista ja saaliista ei isäntä muistanut ottaa, ja jälkikäteenkään se ei onnistunut, kun jänis jätettiin Reisjärvelle mummun ja papan luokse, joka joskus purkkilihan muodossa (toivottavasti) palautuu Laihialle.

Viivi ajoi 4.1. vuoden aloittajaisiksi myös oman ajoennätyksensä yksin. Ajolle tuli UltraPointin haukkuajan mukaan 66 minuuttia pituutta. Tällä kertaa vastuksena oli jänis, joka ei suurta lenkkiä tehnytkään, pyrki karkottamaan koiran kintereiltään palaten alueelle, joka oli isännän sanojen mukaan ”trampattu täyteen tolia”. Tämä alue on alla olevassa kuvassa merkattu vihreällä ympyrällä. Sitkeästi Viivi kuitenkin töitä teki, ja ensimmäisiä kertoja selvitteli jäniksen tekemiä temppuja. Tällä kertaa kun vauhti ei korvannut järkeä parin päivän aikana sataneen lumimäärään ansiosta.

Joulunaika 2014

Niin se vaan joulu meni että vilahti… Koirathan tästä juhlasta eivät paljoa perusta, kun se tarkoittaa, että metsään ei pääse. Viikonloppu ennen joulua koitetiinkin sitten koirien kanssa olla metsällä mahdollisimman paljon.

Lauantaina Vekku ja Sani pääsivät metsästysseuran kanakoirajaoston yhteisjahtiin. Tätä jahtia varten oli maastoon tuotu uusia istukasfasaaneja muutamakymmentä. Harmittavasti nämä yksilöt eivät meinanneet lentoon lähteä edes potkimalla, joten liian monta jäi koirien suuhun. Vekulle päivän aikana saatiin yksi hyvä tilanne, johon koitettiin peräänmenosta huolimatta saada tiputusta. Harmittavasti Vekku nosti itse linnun sadasosan ennen kuin sille nostokäsky kerittiin antamaan. Ampuja ei siis ollut valmis (mikä jälkeen päin aateltuna oli vain hyvä juttu), joten lopputuloksena oli vain yksi hieman harvalatvaisempi kuusi.

Sanin pääasiallinen tehtävä oli päivän aikana olla seuraneitinä. Pari lyhyttä hakuerää neiti pääsi kuitenkin hakemaan, joista vauhtia ei puuttunut. Vekun riistatilanteen nähneenä haussa alkoi olemaan jo hetkittäin pyrkimystä riistalle. Mutta pääasiallisesti Sani juoksi vain juoksemisen ilosta. Päästiinpä Sanin seisontaa kokeilemaan myös kokeneemman koiran seisonnalla, mutta kuten münstereillä yleensäkin, niin eipä sitä seisontaa tässä iässä vielä ole. Mutta päästiinpä kuitenkin kokeilemaan noutoa lämpimällä fasaanilla (ei kuitenkaan tiputukseen), ja se meni vallan hienosti.

Viivi oli isännän ja poikien kanssa samaisena päivänä metällä, mutta siitä reissusta ei jäänyt lapsenlapsille kerrottavaa… Kotosalla tapahtuikin sitten jotain sellaista, joka on ollut jo aistittavissa pidemmän aikaa, nimittäin Viivin ja Sanin yhteenotto. Vammoja ei tullut kuin Viiville kahden hampaanreiän verta vasempaan etutassuun. Tästä kuitenkin seurasi se, että seuraavana päivänä Viivi oli kolmijalkainen. Aluksi haavoja putsattiin kotikonstein ja se näyttikin tehoavan, kunnes melkein viikko jo tapahtuneesta Viivi alkoi tassua taas aristamaan. Eipä siinä auttanut muu kuin mennä eläinlääkäriin (tapaninpäivänä) hakemaan antibioottikuuria ja tyhjentämään mahdollinen mätä.

Viivi onkin ollut siis tuosta tapahtumasta lähtien ”telakalla”. Flikan kanssa on pariin otteeseen oltu metsässä jäniksen kuvat silmissä, mutta syksyn vaikeudet näyttäisi aina vaan jatkuvan. Turhauttavaa on, kun hetkellisesti näytti jo siltä, että Flikka pelittäisi niin kuin ennenkin, ja sitten taas mamma painelee metsässä vailla päätä taikka häntää huutaen. Olisi kiva tietää, että onko omituisen käyttäytymisen syy fyysinen, mutta kun päälle päin ei vikaa tuntuisi olevan. Ainoastaan yhtäkkinen kova karvanlähtö viittaisi johonkin fyysiseen vaivaan… Toisaalta voihan sitä vikaa olla myös korvienkin välissä. 😉

Jouluna oli aikaa myös napsia hienossa säässä muutamia kuvia Sanista ja Vekusta. Tässäpä siis muutama kuva monstereista jouluaattona 2014.

Yritystä oli myös ottaa kuva pojista Flikan kanssa, mutta ihmislapset olivat sen verta yhteistyökyvyttömiä, jotta hyvät kuvat jäi saamatta. Onneksi kuitenkin yksi mukava otos Flikasta ja Nikosta jäi kameran muistikortille.

Flikka Nikon tyynynä

Uusi vuosikin tekee tuloaan, joten on aika toivottaa hyvää uutta vuotta ja menestystä joka rintamalla vuonna 2015! 🙂

Olennaisen äärellä

Viime viikonloppuna pääsi jokainen koiruus toteuttamaan itseään siellä missä he ovat parhaimmillaan, eli metsään. Edellinen viikonloppu olikin mennyt varsin harvinaisissa merkeissä, kun kennelin isäntäväki ilman lapsia lähti turistiksi ja kannustusjoukoiksi Tuulihaan Attinalle Helsinki Winner ja Voittaja -näyttelyihin. Koirissa olikin siis energiaa enemmän kuin tarpeeksi.

Lauantaina Flikka pääsi Norjan reissusta lähtien kestäneen tauon päätteeksi metsään. Vauhtia ei siis mammasta puuttunut, ja se tuottikin kaksi hyvää ajoa ilman turhia yöjäljelle loikumisia Matkamittarissa oli päivän pääteeksi reilut 40 kilometriä, ja se kyllä näkyikin sitten kotona tuhisevana möykkynä sohvan nurkassa. Molemmat Flikan ajettavista tekivät poikkeuksellista lenkkiä, ja aluksi näyttikin siltä, että nyt se viimeinenkin järjen hiven on Flikan pasta kadonnut. Mutta mitäpä se valkoinen jänis tummaa maata vasten ei tekisi, jotta kadottaisi koiruuden kintereiltään.

Flikan toisen ajon reitti lauantaina.

Sunnuntaina oli sitten Viivin ja münstereiden vuoro lähteä metsään. Viivin haku ei ole yrityksistä huolimatta lähtenyt aukenemaan. Mutta kun neiti jäljen löytää, niin sitähän ei nuon vaan metsästä pois saakkaan. Ja erityismaininnan Viivi ansaitsee siitä, että kuinka hyvin se saa jäniksen liikkeelle. Vauhti tahtoo aina vaan ajossa ja hukalla korvata järjen, ja kun jänis ensimmäisen tempun tekee, niin putoaa Viivi matkasta. Pientä parannusta paluuperien selvittämiseen kuitenkin on tullut, ja sunnuntaina ajo kesti enemmän kuin 5 minuuttia. 🙂

Viivin sunnuntain ajokäppyrää

Sani ja Vekku olivat Vaasan münsterikavereitten kanssa pellolla päästelemässä höyryjä. Sani ja Meiko pääsivät ensiksi harjoittelemaan hakua ja noutoa. Hakuharjoittelun pääteeksi koirat saivat hetken aikaa keskenään leikkiä, ja vauhdin hurmassa todella pienellä hakemattomalla alueella juoksivat keskelle peltopyyparvea. Meikon ohjaajalla oli onneksi pilli hyvällä hollilla, joten sai puhallettua junioreille pysähtymiskäskyn. Ei kummallakaan kyllä ollut aikomustakaan mennä perään, mutta ei siitä pilliin viheltämisestä haittaakaan ollut. Siihen päälle vielä parit onnistuneet noutotreenit, niin junioreitten treenipäivä oli taputeltu. Loppupäivä olikin sitten Vekun, Minikin ja Moccan aikaa. Lintukosketuksia ei hyvästä hausta huolimatta tullut. Mutta se ei haitannut, kun ilma oli mitä loistavin tähän harrastukseen. 🙂

Nordisk Mesterskap 2014

Jo viikko on jo siitä kulunut, kun isäntä ja Flikka tulivat Pohjoismaiden mestaruusotteluun Norjan Arendaliin suuntautuneelta reissultaan. Kiirusta on siis pitänyt, joten kirjoittelu matkasta on hieman venähtänyt…

Alkuasetelmat reissuun lähtemiseen eivät siis olleet parhaat mahdolliset Flikan kanssa. Syksy oli mennyt välillä paremmin, mutta suurimmaksi osaksi kamppaillen valeraskauden ja nenäpunkkien (?) kanssa. Sitten vielä kuvaan astui vasemman etujalan ontuminen juuri kun isäntä oli saanut tehtyä päätöksen kisaan lähdöstä. Ensiksi odoteltiin, että jospa ontuminen levon myötä katoaisi. Mutta varulta soiteltiin koirahierojalle hieronta-aika mielessä, koska tuskin hieronnasta ainakaan haittaa olisi.

Lepo ei tuottanut toivottua tulosta, joten hieronta alkoi olemaan viimeinen oljenkorsi Flikan kuntoon saamisessa. Pääasiallisesti Flikka oli nauttinut hieronnasta, mutta kun jumikohtia oli availtu, niin olipa neidin suusta päässyt pari kiljaisuakin. Pahimmat jumit löytyivät lantiosta ja takajaloista. Niin ja sitte löytyi myös yksi nikama selkärangasta lapaluiden välistä, joka oli ”pois raiteiltaan”. Sen paikalleen saamiseksi tarvittiin sitten hiukan jäsenkorjaajan apua, joka kehoitti myös mahdollisen tulehduksen hillitsemiseksi laittamaan ongelmakohtaan suolahauteita. Antibioottikuuri kun ei tullut kysymykseenkään, kun kisaan ei ollut kuin viikko aikaa. Flikka kyllä varmaan ajatteli, kun lapojen päälle kelmun avulla viriteltiin suolavedellä kostutettu froteepyyhe, jotta nyt on isännän ja emännän päästä kadonnut se viimeinenkin järjen hiven. 🙂

”Nolottais suakin, jos sut ois kääritty kelmuun”, ajattelee Flikka.

Isännän ja Flikan matka Norjaa kohti alkoi jo keskiviikkona 19.11.2014, koska matka suoritettiin laivan ja auton avulla. Itse kisa käytiin perjantaina ja lauantaina (21.-22.11.2014). Etukäteen ajateltuna Norjan ajokoesäännöt vaikuttivat Flikalle sopivimmilta. Siellä kun ei yöjäljelle haukahtelusta rokoteta niin kovaa kuin Suomen säännöissä. Haasteita tulisivat tuomaan ”hieman” Pohjanmaahan verratuna mäkisempi maasto sekä sorkkaeläimet.

Koepäivien kulusta on paha mennä kertomaan pikkutarkkaa sepustusta, kun en itse paikalla ollut. Perjantai oli kuitenkin kaikkien koirien tulosten kannalta parempi päivä. Lauantaina keli teki kuitenkin tepposet ja vaikeutti koirien työskentelyä. Perjantai-iltana oli sadellut vettä ja keli ollut plussan puolella. Aamuyöstä/aamusta keli oli kirkastunut, ja elohopea oli laskenut pakkasen puolelle. Näin ollen hajujäljet oli ”mennyt pakettiin”, jonka vuoksi jänisten reittien setviminen oli hankalaa. Flikallakin oli toisena päivänä kestänyt jäniksen löytäminen yli 6 tuntia, ja olipa siinä ajassa kerennyt UP:n karttaan useampi punainen pätkä piirtyä. Tuomari oli ollut kuitenkin erittäin otettu Flikan työmoraalista, jota saisi kuulemma monessa (norjalaisessa) koirassa olla enemmän.

Olipahan lauantaina koettu myös kerran elämässä tilanne, kun Flikka oli pitänyt saada ajolta pois. Norjassa koe päättyy ennalta määrättynä aikana oli sitten tilanne mikä tahansa ja koiran hallittavuutta arvostetaan aivan eri tavalla kuin Suomessa. No, Flikka sattui olemaan juuri silloin ajossa, kun koe päättyi ja tuomari oli käskenyt kytkemään koiran. Siinä vaiheessa oli isäntää vähän kylmännyt, että kuinkahan tässä oikein käy. Flikalla kun ei ole tapana tulla ajolta pois kuin hakemalla. Ajo oli kuitenkin sattunut tulemaan n. 150 metrin päähän tuomarista ja isännästä, ja hetkellisesti jänis oli Flikalta kadoksissa. Siinä vaiheessa oli isäntä kutsunut Flikka luokseen sillä tapaa kuin hän tietäisi mistä jänis on mennyt. Ja niin oli Flikka tullut hippulat vinkuen luokse, vaikka toisin oli isäntä ajatellut. Tämä episodi ja Flikan erinomainen metsästysinto näkyvät lauantain koepöytäkirjoissa (jotka olivat reissun aikan kokenut vesivahingon) maksimipisteinä. Jos siis selvennystä pisteisiin, ja siihen mistä ne ovat tulleet haluaa, niin ottakaa yhteyttä. 🙂

Perjantain koepöytäkirja

Lauantain koepöytäkirja

Kokonaistuloksissa Flikka sijoittui toiseksi, joka oli kotiväelle sekä isännälle suuri yllätys. Isännän ilmeestä olisi palkintojen jaossa pitänyt saada kuva, oli se kuulemma sen verta hämmästynyt ollut. Kokonaisuudessa reissu meni siis reilusti yli odotusten. Päätöstä matkaan lähtemisestä ei ole siis tarvinnut katua hetkeäkään.

Flikka goes to Norway

Viime viikon torstai-iltana isäntä sai puhelun yllättävältä taholta. Beaglejärjestön puheenjohtaja Toivo Kangas soitti kertoakseen, että peruuntumisen vuoksi Flikalle avautui mahdollisuus osallistua Norjassa 20.-23.11. pidettävään Pohjoismaiden mestaruusotteluun, johon ovat oikeutettuja osallistumaan edellisen vuoden Ajovoittajan 3 parasta koiraa. Aikaa asian päättämiseen ei paljoa annettu, vaan jo seuraavana päivänä (ja mielellään aamupäivästä) pitäisi päätös olla tehtynä.

Päätöshän olisi ollut helppo, jos Flikka olisi toiminut tänä syksynä metsässä toivotulla tavalla. Mutta erittäin todennäköinen valeraskaus on vaikuttanut käyttäytymiseen niin metsässä kuin kotonakin, joten varmuutta koiran toimintakunnosta ei ollut. Tarkasti siis asiaa mietittiin ja samalla tutustuttiin myös Norjan ajokoesääntöihin, sekä kysyttiin vielä Kankaan Toivon mielipidettä siitä, että kannattaako tuollaisen yöjäljelle ääntä antavan koiran kanssa matkaan lähtiä. Mutta kun mikään/kukaan ei oikein ollut matkaan lähtemistä vastaan, ja kun töistäkin vielä saisi vapaata kyseiselle reissulle, niin isäntä ja Flikka aloittaa ensi viikon keskiviikkona matkan kohti Norjan Arendalia. 🙂

Vahingoilta ei aina välty

Viikko takaperin sunnuntaina päätin lähtiä Vekun kanssa tekemään pikaisen lenkin pellolla. Paikaksi kiireisen aikataulun vuoksi valikoitui lähimaasto, jossa on eräs autiotalo. Ajattelin, että käydään nyt äkkiä katsomassa myös se autiotalon piha, että josko sinne olisi eksynyt fasaaneja. Revittelemään, kun pääsisi vähän edempänä, jossa oli vielä vähän sänkipeltoa jäljellä.

Vekun irtilaskusta ei varmaan mennyt paria minuuttia pidempää, kun kovassa myötätuulessa se törmäsi fasaaniin. Siitä tietenkin hippulat vinkuen fasaanin perään, ja emäntä puhaltaa pilliin, vaikka mielessä pyöri ajatus, jotta eipä siitä taida apua olla. Eihän siinä auttanut kuin lähtiä katsomaan, että kuin pitkällä Vekku oli linnun perässä. Samassa Vekku astelikin korvat luimussa ja selkä köyryssä vastaan. Siinä tietenkin ihmetys oli suuri, että mitäs nyt oikein sattui. Ensimmäisenä ajattelin, että kerran jokaisella tassulle varasi, olisiko mahdollisesti joku lihas venähtänyt/revähtänyt. Ja pikaiset tutkimukset maastossa ei sen paremmin antanut osviittaa, että mihin koiraa koskisi. Eihän siinä auttanut kuin palata autolle (jonne ei onneksi ollut pitkä matka), ja lähtiä kotia.

Kotia kun päästiin, niin Vekku käveli omin jaloin sisälle ja laittoi maate. Sen olemuksesta näki, että johonkin sattui, mutta kun mitään ei näkynyt. Vesku ottikin Vekun vierelleen sohvalle, ja aloitti myös ”vikakohdan” etsimisen. Siinä vaiheessa, kun takajalkaa yritti Vekun maatessa nostaa ylös, pääsi sen suusta ulahdus. Oikeasta nivusesta paljastuikin sitten n. 5*5 cm oleva alue, josta oli iho repeytnyt pois. Eläinlääkärikeikka oli siis tiedossa.

Eläinlääkärille päästyämme Vekku heilutteli häntäänsä, ja omassa päässä kävi hetken verran ajatus, että tulikohan tässä liioiteltua haavan kokoa ja vakavuutta. Mutta kun eläinlääkäri haavan näki, niin hän tuumasi sen vaativan ompelua. Vekku siis rauhoitettiin ja nostettiin leikkauspöydälle. Siinä vaiheessa tapaturman todelliset vauriot tulivat vasta selville, kun huomattiin molemmissa nivusissa olevan haavat. Pienen haavan ompelu muuttuikin 2,5 tunnin käynniksi päivystävällä eläinlääkärillä.

: Haavat ennen puhdistusta ja parturointia

: Vasemman nivusen haava

: OIkean nivusen haava

: Oikea puoli ommeltuna

: Vasen puoli ommeltuna

Kotia kun päästiin, niin alkoi mietintä siitä, että mitä siellä autiotalon pihalla oikein tapahtui. Vahva epäillys piikkilangan tekosista oli olemassa haavojen ja naarmujen sekä muilta saatujen tietojen perusteella. Mutta eihän se asia selviäisi muuten kuin käymällä ”rikospaikalla”. Parin päivän päästä tapahtuneesta palasin autiotalon pihalle mukanani sivuleikkurit, jotta saisin kerättyä piikkilangan pois, vaikka se ei oliskaan syynä Vekun haavoihin. Hyvin äkkiä kävi kuitenkin selville, että piikkilankaan Vekku oli juossut. Olihan piikkilangoissa kiinni vielä Vekun karvaa ja nahkaa. 🙁

Samalla kun poistin piikkilankaa mietin, että kuinka paljon Vekulla oli ollut tuuria matkassa. Piikkilankaa oli nimittäin sen verta runsaasti juuri siinä kohtaa, että vieläkin pahempaa jälkeä olisi voinut tulla. Myös se, että herran vehkeet eivät vaurioituneet eikä isoja verisuonia mennyt rikki kertoo siitä, että jonkin sortin suurempi suojeleva voima on ollut Vekulla matkassa. Mutta niinhän se on, että kun metsästyskoiran päästää tekemään työtään, niin koskaan ei voi tietää milloin on se viimeinen kerta.

Ja tämän verta lähti kyseiseltä ”rikospaikalta” piikkilankaa pois,

Viikonlopun kuulumisia

Niin sitä ollaan jo lokakuun puolessa välissä, ja talvi tekee tuloaan. Nyt kun illat hämärtyvät jo seitsemän aikoihin, niin metsästäminen ja metsässä käyminen painottuvat viikonlopuille yhä enemmän ainakin beagletyttöjen kanssa. Viime sunnuntaina Flikka ja Viivi pääsivät Kolinan perukoille jäniksiä kyydittämään. Maastossa tuntuikin olevan hyvin jäniksiä, jotka osasivat todella taidokkaasti käyttää omia polkujaan. Ajot eivät siis sujuvuudellaan päätä huimanneet, mutta pääsipä tytöt näyttämään, että kuinka paljon lähtee pienestä koirasta ääntä ja vauhtia.

Alla olevasta kuvasta näkyy Flikan kulkema reitti, josta huomaa tosiaankin se, että jänikset eivät pahemmin uusille reiteille lähteneet. Punaisen osuus viivasta (= ajoa) voisi olla enemmän, mutta eipä ne mettähommat aina mene kuin elokuvissa. Matkamittariin tästä päivästä Flikalle tuli hieman reilut 30 kilometriä. Se on monta askelta niinkin lyhkäsillä jaloilla… 🙂

Flikan sunnuntain reitti

Vekun ja Sanin kanssa ollaan käyty pellolla/metsässä aina kun vain kerkiää. Yleensä matkassa on vain toinen koirista, kun Sanille ei viitsi tartuttaa Vekun pahoja tapoja… Vekun toimintaan on tullut mukavasti vauhtia lisää, kun herralle saatiin kuukausi sitten ensimmäinen fasaani ammuttua. Peräänmenoon se ei kuitenkaan vaikuttanut. Viime perjantain iltapäivälenkillä Vekku oli yhteensä 6 kertaa lintutilanteessa, joista neljässä oli seisonta, kahdessa törmäys, ja jokaisessa peräänmeno.

Sanin kanssa onkin sitten ihan erinlaista lähtiä maastoon. Pellolla neidin liikeeseen on tullut todella paljon lisää vauhtia, ja laajuutta. Välillä pitää siis neitiä muistuttaa, että ei lähde liian kauaksi kirmailemaan. Ja vaikka Sani olisi täydessä vauhdissa, ja nokan edestä lähtisi lintuja (oli ne sitten pikkulintuja taikka riistalintuja), niin ainakin tähän asti vauhti on pysähtynyt. Viime lauantaina lähdettiin pikaiselle iltalenkille pellolle, joka on monena edellisenä kertana ollut riistalinnuista vapaa. Mutta tällä kertaa n. 15 yksilön peltopyyparvi olikin parkkeerannut meidän vakiopellolle, jonka keskelle Sani päräytti (vähintäänkin) 110 lasissa. Pyitä pörähti lentoon joka puolelta münsterityttöä, joka katseli vaan niiden perään. Taispa nämä uudet tuttavuudet tulla Sanillekin yllätyksenä, jonka takia peräänmeno ei tullut edes mieleen. 😉

Sunnuntaina Vekku ja Sani pääsi yhtäaikaa pellolle. Haussa oli kuitenkin vain yksi koira kerrallaan. Tämän reissun pääasiallisena tarkoituksena oli totuttaa neiti Mäyräsaloa remmissä kulkemiseen takajoukoissa. Tämähän on myös tärkeä taito kokeita ajatellen. Hetken aikaa Vekku ja Sani saivat kuitenkin olla yhdessä irti, jotta emäntä kerkesi nappaamaan mamman monstereista kuvan.

Mamman monsterit

E-P:n PM-koe

Etelä-Pohjanmaan piirinmestaruuskoe pidettiin tänä vuonna Kurikassa 5.10.2014. Jo viime vuonna Ajovoittajan jälkeen syntyi ajatus siitä, että samoihin karkeloihin olisi mukava päästä osallistumaan toistamiseen. Ja eihän sinne pääse muuta kuin ennalta asetettujen etappien kautta, ja ensimmäinen niistä on tosiaankin piirinmestaruuskoe. ”Viimeistelytreenit” Flikalle pidettiin etelänleirillä Valkeakoskella Xena-tyttären metsästysmaastoissa edeltävänä viikonloppuna. Molempina päivinä ajettava löytyi, ja ihan mukavasti jänis/jänikset kyytiä saikin, vaikka olosuhteet olivat lämpimät ja kuivat. Hyvillä mielin siis pystyi Flikan kokeeseen ilmoittamaan.

Lauantai-iltana alkoi jo vähän (ainakin emäntää) jänskättämään, että kuinkakohan kokeessa oikein käy, kun säätiedotus lupasi lämmintä ja kuivaa yötä. Flikan hakulöysyydessä ei ole ollut parantumisen merkkejä syksyn aikana, ja juurikin lämpöisen ja kuivan yön jälkeen se on ollut räikeimmillään. Niinhän siinä sitten kävi, että hakuaika kävi vähiin, ja olipa Flikka siinä samalla aukaissut ääntään vähän turhankin vuolaasti, joten ensimmäinen luopuminen (tuomarin kehoituksesta) tuli isännälle vastaan. Piirinmestaruuspokaali suuntaa siis kahden perättäisen Laihialla vietetyn vuoden jälkeen Jalasjärvelle.

Mitä tulee tuohon Flikan hakulöysyyteen ja sen esiintymiseen, niin sehän on vain sellainen asia, jolle ei mitään voi. Kelillä on paljon merkitystä kuinka sitä esiintyy. Toisaalta se on myös merkki Flikan valtavasta metsästysinnosta, joka on jotenkin ”ilmaistava” kun jäniksen jälki on löytynyt. Tuosta innosta kun saisi siirrettyä kauhallisen (taikka kaksi) Viiville, niin sitten alkaisi äidin ja tyttären ominaisuudet olemaan tasoissa.

Mutta, mutta…. jotain outoa tämän syksyisissä jahtireissuissa on ollut, kun tuntuu että Flikan korvien välistä on järki ajoittain kokonaan kadoksissa. Ja nenäpunkkeja taikka anaalirauhasvaivaa ei voi syyttää, kun ne on hoidettu (tai siis ainakin yritetty hoitaa) ennen kauden alkua pois ”kiusaamasta”. Eräs ajokoiraharrastaja olikin isännältä kysellyt, että milloinka ne Flikan juoksut oikein oli. No, nehän oli elokuun puolen välin paikkeilla, joten ajankohta mahdolliselle valeraskaudelle olisi oikea. Mitään muita oireita (nisien turpoamista yms.) ei ole ollut, mutta Flikan muutenkin hyvä ruokahalu on entisestään kasvanut. Ja jos ruoka ei tule mamman mielestä tarpeeksi ajoissa, niin siitä pitää ilmoittaa vikisemällä, ulisemalla ja haukkumalla (samalla tapaa kuin viime keväänä, kun Flikka ihan oikeasti oli kantavana). Olisiko sitten niin, että mamma kärsisi hormoonien aiheuttamasta valeraskausmylleryksestä omassa kehossa ja päässä, ja se olisi saanut tekemään kokeessa ”vähän” omiaan? Ehkä, mutta eipä se enää kokeen tulosta muuta miksikään. Aika siis näyttää, että tasoittuuko mamman mieli. 🙂

Muuten ajokokeiden suhteen tälle kaudelle ei ole mitään lukkoon lyötyä, joten fiilisten mukaan mennään sinne minne tuntuu. Toisaalta tällainen aikatauluttomuus on mukavaa, kun aikaa jää muuhunkin kuin ajokokeisiin ja niihin treenaamiseen. Joka sekin on mukavaa ja palkitsevaa… ainakin silloin kun tuloksia tulee. 😉

4/7

Aika ajoin tulee katseltua Koiranetistä näyttelyiden tuloksia, jos sieltä sattuisi bongaamaan jonkun lupaavan koiran jalostusta ajatellen. Mukavaa oli huomata, että Ikaalisissa 23.8. järjestettyyn ryhmänäyttelyyn oli osallistunut kasvattimme Vili. Näyttelyiden tulokseksi Vili oli saanut NUO ERI, NUK1, SA, PU2 ja VASERT. Onnittelut Vilille isäntäväkineen hienosta näyttelytuloksesta!

Nyt siis ykköspentueen neljä pentua seitsemästä on käynyt hakemassa näyttelyistä tuloksen, johon kasvattajina olemme erittäin tyytyväisiä! Ja ehkä ensi kesänä näyttelytulokset saavat jatkoa, kun syksy ja talvi käydään metsällä ja kehitytään aikuisten mittoihin.

Pikkuinen Vili (jolla ei ollut mitään tietoa vielä näyttelyiden maailmasta tässä vaiheessa)

Tipulin kennel

– metsästyskoiria moneen menoon