Siirin ja Fazerin pennut syntyivät lauantaina 16.3.2024 klo 01.00 – 06.30. Pentueeseen syntyi 4 urosta ja 4 narttua.

Ennen synnytystä käytin Siirin tiineysröntgenissä, jossa tarkan tutkiskelun jälkeen näkyi 8 pientä kalloa. Tämä tarkottaisi kasvattajille hieman huolettomampia ensimmäisiä viikkoja, kun emän hyvät nisät riittäisivät kaikille pennuille ”yhteen kattaukseen”.

Tiineysröntgenin kuva

Perjantaina 15.3. aikaisin aamulla alkoi Siirin levottomuus ja läähättely. Synnytyksen avautumisvaihe oli siis alkanut. Hieman ennen puolta yötä perjantaina sikiövedet meni, josta ei mennyt kuin reilu tunti ja ensimmäinen pentu oli maailmassa. Synnytys sujui kokonaisuudessaan oikein hyvin. Alkuun Siiri oli vähän ihmeissään, että mistä näitä vinkuleluja oikein tulee, koska ensimmäiset 4 pentua syntyi aika lyhyellä aikavälillä. Mutta tämän jälkeen tuli pentujen syntymässä pieni tauko ja Siiri sai jutun juonesta kiinni. Loput 4 pentua syntyi melkein kuin itsestään.

Pennut ovat kohta viikon ikäisiä ja kasvavat kovaa vauhtia. Kyllä siinä onkin vain iso ero, että onko pentuja 11 vai 8. Kahdeksan pennun kanssa ei tarvitse murehtia, että saavatko ne pienimmät pennut tarpeeksi ravintoa. Kokoeroja tässäkin pentueessa on, mutta jokainen pennuista kasvaa hyvin ja omalla ”kasvukäyrällään”.

Kaikille pennuille on jo tiedossa oman loppuelämän koti, joissa uutta perheenjäsentä odotetaan kuumeisesti.

Tipulin kenneliin on suunnitteilla kennelin kolmas pienimünsterinseisojapentue. Pentueen emä tulee olemaan meille kotiin viimeisimmästä pentueesta valikoitunut Tipulin Siiri.

Haasteita sopivan uroksen löytymiselle on, ja tulee olemaan enemmän kuin tarpeeksi, joten katseita on suunnattu myös ulkomaiden suuntaan. Onneksi uroksen etsinnässä on apuna pienimünsterinseisojien jalostusneuvoja. Vaikka toki on niitä sukutauluja, koe- ja terveystuloksia tullut itsekin käytyä katselemassa.

Mitä meille muuten kuuluu?
Siitä on tosiaan reilu pari vuotta, kun tänne on tullut kirjoiteltua meidän sakin kuulumisia. Paljon on parin vuoden aikana tapahtunut, joista päällimmäisenä tulee mieleen Siirin väläytykset metsästyskoiran elkeistä, joista todisteena viime syksynä saadut AVO2 ja AVO3 tulokset KAER-kokeista. Näyttelyissäkin on tasaisesti tullut menestystä, ja viime kesänä eritoten mieltä lämmitti Sanin Maalahden ryhmänäyttelyn menestys.

Sanin kanssa on ollut viimeisen vuoden aikana myös hieman murhetta. Sanin vasemmassa kyynärässä todettiin S-pentujen jälkeen nivelrikkoa. Tämä esiintyi ontumisena kyseisellä raajalla. Hoidolla ontuminen saatiin kuntoon. Viime syksyn jahtireissujen jälkeen ontuminen palasi ja tutkimusten jälkeen todettiin nivelrikon pahenneen. Mikä ei toki yllätys ollut. Nyt yritetäänkin löytää sopivaa hoitoa, jolla ontuminen mahdollisesti saataisiin kuriin ja Sani saisi elää hyvää ja kivutonta elämää.

Ja jos ei nivelrikosta olisi ollut jo tarpeeksi murhetta, niin heinäkuussa Sanille tuli hammasjuuripaise. Itse paisehan hoituu hampaanpoistolla ja antibioottikuurilla, mutta pitkälle edennyt tulehdus aiheutti Sanille Hornerin syndrooman. Tilan nimi kuulostaa pahemmalta kuin oikeasti on. Kyseessä on siis sympaattisen hermon halvaustila, joka aiheuttaa silmän painumisen silmäkuoppaan, luomien roikkumisen ja vilkkuluomen esiin nousemisen. Onneksi tila ei aiheuta kipua ja ajan pitäisi tilan parantaa. Sitä siis odotellessa…

Silmäpuoli Sani

Uutta jahtikautta ollaan juuri aloittelemassa, joka toivottavasti jättää muistojen kirjoihin monta mukavaa muistoa.

S-pennuille tulee kohta 6 kuukautta ikää täyteen, eikä heitä ole vielä edes näillä sivuilla esitelty. Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan. 😉

Alla siis S-pennut syntymäjärjestyksessä n. 7 viikon ikäisenä kuvattuna.

… ja sitä se todellakin on, kun odottaa koiran juoksuja alkavaksi.

Yleensä koiran juoksuja ei sen kummoisemmin odota alkavaksi, kun ne tuppaavat sotkemaan vain suunnitelmia. Mutta näin kun tarkoitus olisi koira astuttaa, niin juoksujen alku tarkoittaa suunnitelmien etenemistä.

Sani on ollut erittäin täsmällinen juoksujen aloituksen kanssa. Talven juoksut ovat alkaneet +/- 6 päivää vuoden vaihteesta, ja kesän juoksut heinäkuun lopulla. Liekkö tämä ”talvi” pistänyt Sanin hormoonitoiminnan sekaisin, mutta talven juoksut eivät ole vielä(kään) alkanut. Ei siis auta kuin jatkaa odottamista ja tarkkailua. Vaatii siis kasvattajilta nyt hieman kärsivällisyyttä. 😉

Kohta kaksi viikkoa sitten lähti viimeinenkin pennuista kohti uutta kotiaan. Luovutus on kasvattajille ristiriitaisten tunteiden aikaa. Päällimmäinen tunne on helpotus, kun olette saaneet pidettyä ne pienet koiranalut hengissä siihen asti kunnes ne on luovutettu eteenpäin uusille omistajilleen. Helpotuksen lomassa olette äärettömän iloisia ja onnellisia nähdessänne tulevat omistajat, jotka ovat vähintäänkin yhtä iloisia uuden perheenjäsenensä kanssa. Ovathan monet heistä odottaneet tätä hetkeä jo useamman kuukauden, jopa vuoden. Siinä vaiheessa, kun auton takavalot ovat kadonneet näkyvistä, iskee päälle hetkellisesti haikeus. Haikeus siitä, että et saa juuri sitä kyseisetä pentua päivittäin paijata, pitää sylissä ja jutella höpöjä.

Rakan ja Ruutun paijaamista (Kuva: Tapio Mäki)

Onneksi yhteydenpito on nykypäivänä helppoa, ja pennunomistajien kesken perustettu WhatsApp -ryhmä onkin tuonut pentujen lähdön jälkeen helpotusta ikävään. Sinne tulleita kuvia ja videoita on ollut kiva poikien kanssa katsoa, joille pentujen lähtö oli aika kova paikka. Seuraavan kerran pentujen kanssa tavataan kesäkuussa Vehniällä pentuetapaamisen merkeissä. On kyllä mielenkiintoista nähdä kuinka pennut ovat kehittyneet, ja mitä kaikkea he ovat tähän mennessä jo oppineet.

Sanin ja Meikon pennut syntyivät 8.3. Pentueeseen syntyi 10 pentua, joista 2 on urosta ja 8 narttua. Kyllähän siinä kätilökin oli ihmeissään, kun vielä kahdeksannen pennun jälkeen oli merkit ilmassa, että lisää pentuja oli tulossa. Kaikki sujui isosta pentumäärästä huolimatta hyvin, ja Sani on osoittautunut hienoksi ja huolehtivaiseksi emäksi. Nyt täytyy vaan toivoa, että pentujen kasvuaika sujuu yhtä hienosti kuin astutus, odotusaika ja synnytys.

Onnellinen emo pentujensa kanssa

Niin se vaan joulu meni että vilahti… Koirathan tästä juhlasta eivät paljoa perusta, kun se tarkoittaa, että metsään ei pääse. Viikonloppu ennen joulua koitetiinkin sitten koirien kanssa olla metsällä mahdollisimman paljon.

Lauantaina Vekku ja Sani pääsivät metsästysseuran kanakoirajaoston yhteisjahtiin. Tätä jahtia varten oli maastoon tuotu uusia istukasfasaaneja muutamakymmentä. Harmittavasti nämä yksilöt eivät meinanneet lentoon lähteä edes potkimalla, joten liian monta jäi koirien suuhun. Vekulle päivän aikana saatiin yksi hyvä tilanne, johon koitettiin peräänmenosta huolimatta saada tiputusta. Harmittavasti Vekku nosti itse linnun sadasosan ennen kuin sille nostokäsky kerittiin antamaan. Ampuja ei siis ollut valmis (mikä jälkeen päin aateltuna oli vain hyvä juttu), joten lopputuloksena oli vain yksi hieman harvalatvaisempi kuusi.

Sanin pääasiallinen tehtävä oli päivän aikana olla seuraneitinä. Pari lyhyttä hakuerää neiti pääsi kuitenkin hakemaan, joista vauhtia ei puuttunut. Vekun riistatilanteen nähneenä haussa alkoi olemaan jo hetkittäin pyrkimystä riistalle. Mutta pääasiallisesti Sani juoksi vain juoksemisen ilosta. Päästiinpä Sanin seisontaa kokeilemaan myös kokeneemman koiran seisonnalla, mutta kuten münstereillä yleensäkin, niin eipä sitä seisontaa tässä iässä vielä ole. Mutta päästiinpä kuitenkin kokeilemaan noutoa lämpimällä fasaanilla (ei kuitenkaan tiputukseen), ja se meni vallan hienosti.

Viivi oli isännän ja poikien kanssa samaisena päivänä metällä, mutta siitä reissusta ei jäänyt lapsenlapsille kerrottavaa… Kotosalla tapahtuikin sitten jotain sellaista, joka on ollut jo aistittavissa pidemmän aikaa, nimittäin Viivin ja Sanin yhteenotto. Vammoja ei tullut kuin Viiville kahden hampaanreiän verta vasempaan etutassuun. Tästä kuitenkin seurasi se, että seuraavana päivänä Viivi oli kolmijalkainen. Aluksi haavoja putsattiin kotikonstein ja se näyttikin tehoavan, kunnes melkein viikko jo tapahtuneesta Viivi alkoi tassua taas aristamaan. Eipä siinä auttanut muu kuin mennä eläinlääkäriin (tapaninpäivänä) hakemaan antibioottikuuria ja tyhjentämään mahdollinen mätä.

Viivi onkin ollut siis tuosta tapahtumasta lähtien ”telakalla”. Flikan kanssa on pariin otteeseen oltu metsässä jäniksen kuvat silmissä, mutta syksyn vaikeudet näyttäisi aina vaan jatkuvan. Turhauttavaa on, kun hetkellisesti näytti jo siltä, että Flikka pelittäisi niin kuin ennenkin, ja sitten taas mamma painelee metsässä vailla päätä taikka häntää huutaen. Olisi kiva tietää, että onko omituisen käyttäytymisen syy fyysinen, mutta kun päälle päin ei vikaa tuntuisi olevan. Ainoastaan yhtäkkinen kova karvanlähtö viittaisi johonkin fyysiseen vaivaan… Toisaalta voihan sitä vikaa olla myös korvienkin välissä. 😉

Jouluna oli aikaa myös napsia hienossa säässä muutamia kuvia Sanista ja Vekusta. Tässäpä siis muutama kuva monstereista jouluaattona 2014.

Yritystä oli myös ottaa kuva pojista Flikan kanssa, mutta ihmislapset olivat sen verta yhteistyökyvyttömiä, jotta hyvät kuvat jäi saamatta. Onneksi kuitenkin yksi mukava otos Flikasta ja Nikosta jäi kameran muistikortille.

Flikka Nikon tyynynä

Uusi vuosikin tekee tuloaan, joten on aika toivottaa hyvää uutta vuotta ja menestystä joka rintamalla vuonna 2015! 🙂

Niin sitä ollaan jo lokakuun puolessa välissä, ja talvi tekee tuloaan. Nyt kun illat hämärtyvät jo seitsemän aikoihin, niin metsästäminen ja metsässä käyminen painottuvat viikonlopuille yhä enemmän ainakin beagletyttöjen kanssa. Viime sunnuntaina Flikka ja Viivi pääsivät Kolinan perukoille jäniksiä kyydittämään. Maastossa tuntuikin olevan hyvin jäniksiä, jotka osasivat todella taidokkaasti käyttää omia polkujaan. Ajot eivät siis sujuvuudellaan päätä huimanneet, mutta pääsipä tytöt näyttämään, että kuinka paljon lähtee pienestä koirasta ääntä ja vauhtia.

Alla olevasta kuvasta näkyy Flikan kulkema reitti, josta huomaa tosiaankin se, että jänikset eivät pahemmin uusille reiteille lähteneet. Punaisen osuus viivasta (= ajoa) voisi olla enemmän, mutta eipä ne mettähommat aina mene kuin elokuvissa. Matkamittariin tästä päivästä Flikalle tuli hieman reilut 30 kilometriä. Se on monta askelta niinkin lyhkäsillä jaloilla… 🙂

Flikan sunnuntain reitti

Vekun ja Sanin kanssa ollaan käyty pellolla/metsässä aina kun vain kerkiää. Yleensä matkassa on vain toinen koirista, kun Sanille ei viitsi tartuttaa Vekun pahoja tapoja… Vekun toimintaan on tullut mukavasti vauhtia lisää, kun herralle saatiin kuukausi sitten ensimmäinen fasaani ammuttua. Peräänmenoon se ei kuitenkaan vaikuttanut. Viime perjantain iltapäivälenkillä Vekku oli yhteensä 6 kertaa lintutilanteessa, joista neljässä oli seisonta, kahdessa törmäys, ja jokaisessa peräänmeno.

Sanin kanssa onkin sitten ihan erinlaista lähtiä maastoon. Pellolla neidin liikeeseen on tullut todella paljon lisää vauhtia, ja laajuutta. Välillä pitää siis neitiä muistuttaa, että ei lähde liian kauaksi kirmailemaan. Ja vaikka Sani olisi täydessä vauhdissa, ja nokan edestä lähtisi lintuja (oli ne sitten pikkulintuja taikka riistalintuja), niin ainakin tähän asti vauhti on pysähtynyt. Viime lauantaina lähdettiin pikaiselle iltalenkille pellolle, joka on monena edellisenä kertana ollut riistalinnuista vapaa. Mutta tällä kertaa n. 15 yksilön peltopyyparvi olikin parkkeerannut meidän vakiopellolle, jonka keskelle Sani päräytti (vähintäänkin) 110 lasissa. Pyitä pörähti lentoon joka puolelta münsterityttöä, joka katseli vaan niiden perään. Taispa nämä uudet tuttavuudet tulla Sanillekin yllätyksenä, jonka takia peräänmeno ei tullut edes mieleen. 😉

Sunnuntaina Vekku ja Sani pääsi yhtäaikaa pellolle. Haussa oli kuitenkin vain yksi koira kerrallaan. Tämän reissun pääasiallisena tarkoituksena oli totuttaa neiti Mäyräsaloa remmissä kulkemiseen takajoukoissa. Tämähän on myös tärkeä taito kokeita ajatellen. Hetken aikaa Vekku ja Sani saivat kuitenkin olla yhdessä irti, jotta emäntä kerkesi nappaamaan mamman monstereista kuvan.

Mamman monsterit

Aika ajoin tulee katseltua Koiranetistä näyttelyiden tuloksia, jos sieltä sattuisi bongaamaan jonkun lupaavan koiran jalostusta ajatellen. Mukavaa oli huomata, että Ikaalisissa 23.8. järjestettyyn ryhmänäyttelyyn oli osallistunut kasvattimme Vili. Näyttelyiden tulokseksi Vili oli saanut NUO ERI, NUK1, SA, PU2 ja VASERT. Onnittelut Vilille isäntäväkineen hienosta näyttelytuloksesta!

Nyt siis ykköspentueen neljä pentua seitsemästä on käynyt hakemassa näyttelyistä tuloksen, johon kasvattajina olemme erittäin tyytyväisiä! Ja ehkä ensi kesänä näyttelytulokset saavat jatkoa, kun syksy ja talvi käydään metsällä ja kehitytään aikuisten mittoihin.

Pikkuinen Vili (jolla ei ollut mitään tietoa vielä näyttelyiden maailmasta tässä vaiheessa)

Kerran se kennelnimi vihdoinkin on vahvistettu, niin kyllähän sen kuuluu koristaa tämän sivuston ylälaitaa. Vaikka eihän niissä meidän koiran nimissä nyt mitään vikaa ole, mutta jos sattuisi niin hullusti käymään, että koiramäärä lisääntyisi (aivan mahdottomasti), niin ”tila” loppuisi pian yhdeltä riviltä kesken. Senpä takia ”Flikka, Vekku ja Viivi” saivat antaa tilaa ”Tipulin kennelille”.