Eestin Voittaja ja Sani

Niin kiirettä on tässä pitänyt menneenä viikkona, että tuleva vapaa viikonloppu tulee enemmän kuin oikeaan väliin. Hulina alkoi viime lauantaina sillä, että Reisjärven mummu ja pappa tulivat hakemaan poikia hoitoon, kun vanhemmat suuntasivat kohti etelänaapurin pääkaupunkia ja Eestin Voittaja -näyttelyä Vekun kanssa. Emännän päähänpistohan tämä tällainen reissu oli, kun viime kesänä jäi se ulkomaan CACIB saamatta Ruotsin reissulta. Ja mikäs sinne Viroon on matkatessa, kun mukanaan voi tuoda samalla kesälle vähän juomaa.

Tälle reissulle ei oltu varattu ylimääräistä aikaa Tallinnassa kiertelyyn, sillä laiva oli Tallinnassa lauantain ja sunnuntain välisenä yönä puolen yön aikaan, ja sunnuntaina paluumatka alkaisi klo 16.30. Mutta eipä sitä nyt koiran kanssa matkatessa olisikaan mahdollista tehdä mitään ihmeellisyyksiä. Hotellikin oli valittu tätä tiukkaa aikataulua silmällä pitäen hyvin edullisesta hintaluokasta. Kyllähän sen sitten tiesikin, että ei 54 eurolla voi mitään luksusta saada, mutta eipä hotelli mikään hirvityskään ollut. Sunnuntaiaamuna olisi kyllä toivonut sängyn olleen, joko hieman leveämpi taikka jäykemmällä jousituksella. Eikä se leveämpi peittokaan (taikka kaksi peittoa) olisi ollut pahitteeksi.Vaikka takana ei ollut niin hyvin nukuttu yö, niin ainakaan emännän silmiä ei väsymys painanut. Jälleen kerran vatsan pohjassa pörräsi parvi perhosia, joka piti mielen virkeänä.

Näyttelypaikkana toimi Kalevin Stadion, josta ei ihan heti olisi voinut uskoa, että se on yksi Viron tärkeimmistä jalkapallokentistä. Saavuimme näyttelypaikalle hyvissä ajoin ennen arvioitua pikkumünstereiden arvosteluajankohtaa. Münstereitä oli ilmoitettu peräti kaksi näyttelyyn, joista toinen oli narttu, joka myös asustelee Suomessa. Iloksemme saimme huomata, että italialainen tuomari Orietta Zilli oli ripeä arvioinneissaan, jonka vuoksi aikataulu ei turhia viivästynyt. Juuri ennen kehään menoa päähän hiipi ajatus, jotta pitikö sitä tänne asti lähteä kuulemaan, että meillä on rintakehätön koira. Siinä vaiheessa vaan oli liian myöhäistä enää perääntyä, joten leuka ylös ja reippaasti kehään.

Vekunkin kohdalla tuomari oli ripeä arvioinnissaan, ja siinä vaiheessa, kun kehätoimitsija kysyi, että voiko Vekku vastaanottaa sertin, alkoi pulssi nousemaan. Ja pianpa tuomari tulikin käsi ojossa SERTiä ja CACIBia tarjoten, jolloin händleri ei enää muistanut edes missä maassa oltiin, ja minkä maalainen tuomari oli, vaan tokaisi innoissaan ”KIITOS!”. Vekun arviointi oli seuraavanlainen: ”Typical head, excellent expression. Good muzzle. Good ears and neck. Good shoulders. Good chest and tail. Good movement.” Tällä arvioinnilla irtosi siis Viron SERTi, CACIB, ROP sekä Viron Voittaja -titteli! Ja fiilis oli tietenkin mitä parhain! Ryhmäkehään emme jääneet, koska laivaan ehtiminen olisi mennyt liian tiukalle.

ROP Kalliovuorten Vekku ja VSP Chira z Bílé Telče

Kotimatka sujui varsin helposti, ja käytiinpä siinä pikaisesti moikkaamassa Xenaa sekä hänen kotiväkeä. Kotona oltiin yhden aikaan yöllä, ja hetken aikaa piti itseään rauhoitella, jotta uni tuli silmään. Liekkö jo seuraavan päivän reissu ollut mielessä ja häiritsemässä unen tuloa…

Maanantaina tosiaankin oli jo uuden reissun vuoro, joka suuntautui Oulaisiin. Tämän reissun tarkoituksena oli käydä hakemassa pitkään suunniteltu uusi laumanjäsen kotiin. Pikkumünsterin pentu on ollut siis jo pidempään suunnitelmissa, ja sopivaa yhdistelmää on etsitty Suomesta ja ulkomailta. Kun saimme kuulla, että Mäyräsalon kennelissä oli tarkoitus astuttaa heidän oma kasvattinsa Kafka, niin viestiä siihen suuntaan lähti hyvinkin äkkiä. Ja kun kerrankin taivaankappaleet ovat oikeassa asennossa, niin sen ansiosta meille muutti ihanainen Mäyräsalon Sani.

Mäyräsalon Sani, 8 viikkoa

Tämä valloittava pentu on kietonut jokaisen sen nähneen ihmisen pikkusormensa ympärille, Tällä hetkellä Sani on varsin oppivainen ja tottelevainen pentu, joka luontaisesti hakee kontaktia erittäin hyvin. Toivottavasti näitä luontaisesti tulleita avuja ei tällä kertaa hukattaisi…

Söpökö?

Viivin lonkka- ja häntäkuvaus

Tänään koitti se päivä, että Viivin kanssa suunnattiin kohti naapuripitäjän yksityistä eläinlääkäriasemaa lonkka- ja häntäkuvauksiin. Monta monituista hetkeä on Vaasan näyttelyn jälkeen tullut mietittyä, että mikä mahtaisi olla hännän lopullinen diagnoosi. Sitä on yrittänyt valmistaa itseään siihen, että Viivistä ei välttämättä ole jalostuskoiraksi, ja suunnitelmia tulee tehdä uusiksi monella saralla.

Viivin kanssa on erittäin mukava mennä paikkoihin, joissa on muita eläimiä ja ihmisiä, sen rauhallisen ja ystävällisen luonteen vuoksi. Sillä ei ole älytön kiire päästä tervehtimään jokaista vastaantulijaa, vaikka tervehdittyä ne kaikki kuitenkin tulee. Se ei myöskään turhaan vikise, inise taikka hauku, vaan seurailee tapahtumia mielenkiinnolla. Eläinlääkäri oli jo tuttu edelliseltä käyntikerralta, joka oli mukava yllätys, koska olin tykännyt kyseisen eläinlääkärin toimintatavoista.

Punnituksen (jonka tulos oli 10,6 kg) ja sydämen kuuntelun jälkeen oli aika laittaa neidille rauhoittavaa. Se on aina yhtä hupaisan näköistä, kun rauhoittava alkaa vaikuttaa, ja koira väkisellä yrittää pitää itsensä tässä maailmassa. Mutta niin oli tälläkin kertaa pienen beaglen pakko luovuttaa, ja laittaa maate silmät päässä pyörien.

Itse kuvauksessahan ei montaa minuuttia mennyt, jonka jälkeen eläinlääkärin kanssa yhdessä ihmeteltiin kuvia. Ensimmäisenä tarkasteltiin hännästä otettuja kuvia. Näissä kuvissa näkyy, että Viivin hännän 4 viimeistä nikamaa ovat luutuneet yhteen. Eläinlääkäri ei suoranaisesti ollut häntämutkan kannalla, mutta kyllähän sen maallikkokin näkee, että ei häntä normaali ole. Häntäkuvat lähti siis Kennellittoon lausuntopyynnön kera. Jäädään siis odottelemaan, että mikä ”tuomio” sieltä tulee…

Hännästä otetut kuvat ylhäältä ja vasemmalta

Sitten oli aika tutkailla lonkkakuvaa, jossa oli myöskin huomauttamista. Kuten kuvasta näkyy, niin reisiluun pää ei ole kauniin pyöreä eikä se ole tiiviisti lonkkamaljaa vasten. Löysyyttä oli siis havaittavissa. Eläinlääkärin arvio Viivin lonkista on C/C. Vertailun vuoksi kannattaa googlettaa lonkkakuvia, joissa näkyy terveet (A/A) lonkat. Lonkkakuva lähti siis Kennelliittoon, josta tulee virallinen lausunto (ts. näkyy jalostustietokannassa).

Lonkkakuva

Fiilikset näiden eläinlääkärin tekemien arvioiden jälkeen eivät olleet mitenkään korkealla. Totta kai se tuntuu pahalta, että se oma koira ei olekaan fyysisesti ”ykköslaatua”, vaikka sellaista on pyrkinyt jalostamaan, ja jolla kasvatustyötä on ajateltu jatkettavan. Samaan aikaan, kun katsoi maassa makaavaa lääkehuuruissa torkkuvaa Viiviä, niin sitä ajatteli, jotta eipä sillä ole mitään väliä, jos vain koira pystyy tekemään sitä mihin se on luotukin – ajamaan jänistä. Ja toisaalta näihin lonkkakuviin tulee kuitenkin suhtautua vielä varauksella, koska Viivi on vasta 1-vuotias, joka osaltaan saattaa vaikuttaa esim. lonkkien löysyyteen.

Mutta jäädään nyt rauhassa odottelemaan, mitä Kennelliitosta oikein sanotaan…

Lääkehuuruinen Viivi kuvauksen jälkeen

Kevään touhuja

Toukokuu alkaa lähenemään puolta väliä, ja tämähän tarkoittaa sitä, että Vekunkin vapaana juoksuttamiset on ohi muutamaksi kuukaudeksi. Tänä aikana on hyvä harjoitella tottelevaisuutta, noutoa, jälki- ja vesityötä. Tässä viimeisen kuukauden aikana on ollut ilo huomata Vekun kuuloaistin parantuneen ainakin pillinvihellyksille. Muutamat pikku hakutreenit on heinäpellolla tehty, jolloin on samalla tullut testattua myös Vekun ohjattavuutta. Itsellänikin on ollut viime aikoina paljon parempi mieli hakutreenejä tehtäessä, koska Vekun haku on niin sanotusti auennut. Ennen jolkotteleva ja nokka tiukasti maassa menevä koira on löytänyt uuden vaihteen, jonka ansiosta pää on yläasentoisempi ja hakuvauhti nopeampi. Ja sitten kun siihen lisätään se, että kun pilliin puhalletaan ja sitä kuunnellaan, niin johan rupeaa tuntumaan siltä, että tätä homaa ihan oikeesti tehdään yhdessä.

Omassa kotipihassa ollaan harjoiteltu säännöllisen epäsäännöllisesti noutoa niin monipuolisesti kuin vaan emännän aivot suoltaa ideoita. Myös käskyjen vahvistamista ollaan treenattu. Tästä voisi ottaa esimerkiksi ”etsi”-käskyn. Tätä käytetään siis meillä silloin, kun tiedetään, että maastossa on noudettavaa, mutta sen sijainnista ei ole tietoa. Jonkinlainen käsitys Vekulla on ollut tästä käskystä, mutta vasta viime aikoina on sen sisältö avautunut vielä enemmän. Lisäsin videon yhdestä treenistä, jossa olin piilottanut omalle pihalle kaksi damia. Kuten videosta näkee, niin ensimmäiseen noutoon Vekku lähtee innokkaasti, ja damikin löytyy suhteellisen nopeasti. Olipa tainnut poika tarkkailla, että missä emäntä oikeen liikkuu. Toiseen noutoon Vekku lähtee hitaammasti ja vähän epäluuloisesti. Tähän taitaa olla syynä se, että tilanne oli aivan uusi. Eihän sen ollut koskaan ennen tarvinnut noutaa kahta piilotettua esinettä peräkkäin. Mutta lopulta dami löytyy ja palautuskin on ihan ok.

Jos nyt muutaman sanasen Vekun palautuksesta kirjoittaisi, niin eihän se nyt oppikirjakamaa ole. Herra tulee niin hirveällä vauhdilla takaisin, jotta ohi mennään joka kerta vähintään pari metriä. Sitten herra palaa takaisin ja istuu, mutta 99 %:in varmuudella selkä ohjaajaan päin. Tähän on koitettu löytää ”parannuskeinoa”. Sekin riittäisi, jotta palautus tapahtuisi vieressä istuen, mutta sekään ei tahdo oikeen onnistua ilman ylimääräistä käskytystä. Kärsivällisyyttä tarvitaan siis puolin ja toisin…

Vesityötä ei olla vielä kylmien kelien takia harjoiteltu kuin pariin otteeseen. Näiden parin kerran jälkeen voi vaan todeta, jotta ei ne pisteet sieltä vesitöistä meille ilmaiseksi tule. Veteenmeno on niin julmetun nihkiää, ja luovuttaminen tapahtuu kutakuinkin sylkäisten ohjaajan eteen siinä vaiheessa, kun Vekun tekee mieli ravistella itseään. Kovasti täytyy siis harjoitella, jotta edes ne viime vuoden 3 pistettä tulee uusittua. Mutta vesitöiden treenaukseen palataan vasta sitten, kun kelit ja vedet hieman lämpenee.

Jälkityötä tuli kokeiltua ensimmäisen kerran oikein kunnolla viime viikolla, kun eräänä aamuna tuli napattua tien varresta roadkill fasaanikukko kyytille. Meillä ei nyt pelkoa ole siitä, että joskus Vekun kanssa voittajaluokassa oltaisiin, mutta jälkityön harjoitteleminen tuo mukavaa vaihtelua. Jälkityötä lähdettiin tekemään uusien, vuonna 2015 voimaan tulevien, koesääntöjen mukaan, jossa koira etsii jäljen vapaasta hausta entiseen jäljelle viemisen sijasta.

Siitä sitten koira vierelle ja lähetys hakuun. Vauhdikkaasti Vekku lähti hakemaan, ja sai vainun hajujäljestä hyvinkin nopeaa. Jäljelle päästessä nokka painui sopivasti maata kohden, ja sitä seurattiinkin hienosti ja yllättävän nopeasti. Vauhtia oli kuitenkin sen verta liikaa, jotta fasaanin yli mentiin tuosta vaan, ja jäljestys jatkui jäljen vetäjän hajujälkeä seuraten. Ei muuta kuin uusi yritys, ja sama kuvio toistui uudestaan. Hieman jo alkoi naurattamaan, että ei meillä ennen ole ollut vauhdin kanssa ongelmia. Kolmannella lähetyskerralla Vekun ilmeestä näki, että ei ymmärtänyt homman nimeä. Siinä ei sitten auttanut muuta kuin lähteä tukemaan, ja parin lisäyrityskerran jälkeen fasu löytyi. Tietenkin tällaista outoa elukkaa nevaympäristössä piti hieman tutkia ja varmistaa, jotta onhan se oikeesti kuollut. Tämän jälkeen, ja emännän pienen murahduksen ”kannustamana”, Vekku nappasi linnun suuhun, mutta siipi tuli ”hieman” silmille, jonka takia palautuksessa oli mukana komiikkaa, kun herra törmäsi puuhun. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin, ja fasu istuen luovutettuna emännälle käteen.

Vekun kanssa kevät ja kesä on myös tosi aktiivista aikaa, mutta beagletyttöjen kanssa ei pahemmin voi harjoitella metsästystä taikka kokeita varten. Lenkkeilyä ja muita pikku virikkeitä (tokoilu) harrastetaan, ja kunhan Viivin juoksu vaan lopullisesti hellittää, niin näyttelyharjoituksia jatketaan, vaikka näyttelyihin ei välttämättä enään mennä. Viime aikoina on äidin tyttären välillä ollut aikamoista kissan hännä vetoa. Ihan selvästi Viivi koettelee äitinsä laumanjohtaja asemaa, joka kuuluu koko Perälään. Siihen ku lisätään vielä Vekun kommentointi häkin toiselta puolen, niin johan on meteliä. Toivottavasti nämä metelöinnit loppuvat, kun Viivin juoksukin loppuu… Muuten pitää alkaa harkitsemaan jomman kumman naisen sijoittamista Vekun kaveriksi.

Arkipäivän tokoilua, eli Flikka ja Viivi odottavat lupaa ruokailuun.

Vaasa KV + Kaataja-kisa

Viime viikonlopun toimintasuunnitelmassa oli lauantaina ja sunnuntaina Vaasan kansainvälinen koiranäyttely, johon Vekku ja Viivi oli ilmoitettu, sekä isännällä lauantaina SJML Cupin Kaataja-kisa Espoossa.

Lauantaina isännän aamu alkoikin jo varsin aikaisin, kun Kauhajoella hänen piti olla jo puoli kuuden aikaan. Eipä se emännänkään aamu mitenkään myöhään alkanut, kun kuudelta oli kello jo soimassa, jotta aamulla kerkeää aamupalan syödä, pakata tarvittavat kamat näyttelyä varten + lapsille, sekä suorittaa lasten sijoittamisen päiväksi mummolaan.

Münstereitten tuomarina toimi näyttelyssä Aila Lehmussaari, kenestä aikaisempaa kokemusta ei ollut. Ensivaikutelma hänestä oli… no, hieman tiukkapipoinen. Siitä huolimatta Vekun kanssa kehään mentiin reippaalla ja rennolla mielellä. Arvioinnin erittäin mielenkiintoiseksi teki se, että mukana oli tuomariharjoittelija, joka myöskin tutkiskeli Vekkua. Lopullinen arvostelut kuullosti sitten tältä: ”Oikeat mittasuhteet. Oikeat pään linjat, hyvät korvat. Hyvä ylälinja. Kaunis häntä. Kovin kevyt rintakehä, saisi ulottua kyynärpäihin. Sopiva raajaluuston voimakkuus. Kyynärpäät työntyvät ulos. Polvikulma ok. Liikkuu hyvin. Hyvä karva. Luonne ok.” Tällä arvostelulla irtosi EH, ja avoimen luokan voitto (kun näyttelyyn ei oltu ilmoitettu muita pikkumünstereitä kuin Vekku).

Vaikka lauantaina ei Vaasan näyttelystä mainetta ja mammonaa tullut, niin isännällä oli sihti kohdillaan Kaataja-kisassa. Kauden ensimmäinen kisa, ja hopealle sijoittuminen ei todellakaan ole häpeä. Kokonaisuudessa kisan tulokset löytyy täältä. Tästä on siis hyvä jatkaa seuraavaan koitokseen Jussi Cupiin, joka pidetään Kauhajoella 3.5.2014.

Kasvattimme Xena oli lähtenyt lauantaina isäntäväkensä kanssa harjoittelemaan Match Show’hun kehäkäyttäytymistä ja esiintymistä. Lopputulos oli huikea oman luokan (pienet koirat) punaisten voitto ja BIS 2! Onnittelut vielä Xenalle, händlerille ja taustajoukoille.

Xena ja huikea määrä palkintoja

Sunnuntaina oli sitten ajavien koirien vuoro sipsutella kehässä. Karkeloihin oli ilmoitettu mukaan myös suomenajokoira Tuulihaan Attina, joka metsästää sitä viimeistään SERTiä. Suomenajokoirien ja beaglejen tuomarina toimi Aila Lehmussaari. Attinan omistajia oltiin jo keritty informoimaan tuomarin tiukasta linjasta ennen näyttelyä, mutta kukaan ei varmaan olisi uskonut, että se viimeinen SERTi jää saamatta tuomarin silmiin liian leveästä kallosta.

Beaglejä oli tähän näyttelyyn ilmoitettu 15 kappaletta, josta 4 oli junnunarttujen luokassa. Paikalle kuitenkin ilmaantui vain 3. Hieman pelko takamuksessa näyttelyyn lähdettiin, kun Viivi oli juuri aloittanut ensimmäisen juoksunsa. Sitä kun ei koskaan tiedä, että mitä neiti voi päähänsä saada. Kauniisti neiti kuitenkin esiintyi, ja tällä kertaa olisi saattanut jopa tulla se luokkavoitto, kun kaksi edellistä kanssakisaaja olivat saanet laatuarvosteluksi H:n. Mutta tuomaripa takertui Viivin häntään, jota hän väänsi ja käänsi, mietti ja tuumaili, kyseli mahdollisista tapaturmista, ja taas mietti. Arvostelun hän saneli näin: ”Mittasuhteiltaan oikea, kevyt narttu, jolla oikealinjainen kevyt pää. Hyvä ylälinja. Tiivis runko. Kokonaisuuteen sopiva raajaluusto ja kulmaukset. Liikkuu keveästi. Hyvä karva. Hännässä aivan päässä nikamat liittyneet tiiviisti yhteen ja siinä lievä mutka.” Ja kerta tuomari Viivin hännästä omasta mielestään häntämutkan löyti, niin laatuarvosteluksi tuli HYLätty.

Tiedossamme on ollut, että Viivin häntä ei ole aivan ykköslaatua, mutta häntämutkaksi me emme ole sitä kategorisoineet. Ja kun kerta kahdelta tuomarilta, jotka hännän ovat kuitenkin tutkineet, on EH saatu, niin asian aateltiin olevan ok. Mutta kerran tällainen arvio Viivin hännän tilasta nyt saatiin, niin haluamme tietää, että mitä siellä oikein on. Aika röntgeniin on siis varattu, jossa kuvataan häntä kokonaisuudessaan sekä lonkat. Tämän jälkeen olemme siis viisaampia monen asian suhteen…

Match Show

Palmusunnuntain ratoksi Viivi pääsi harjoittelemaan (taas) kehäkäyttäytymistä PAWS-BERRA Areenalle Match Show’n merkeissä. Oletettavissa oli, että lähestyvä Vaasan kansainvälinen koiranäyttely saattaisi nostaa osallistujamäärää, kun onhan tällainen leikkimielinen näyttely mitä parhain paikka harjoitella tulevia oikeita näyttelyitä varten. Viiviä ei enää iän puolesta voinut pentuluokkaan ilmoittaa, joten luokaksi tuli pienet koirat. Kilpasiskoja ja -veljiä oli loppujen lopuksi 25.

Ensimmäisen kierroksen pariesiintymisessä Viivin parina oli karkeakarvainen mäyräkoira, joka taisi olla ensimmäisiä kertoja kyseisessä tilanteessa. Tämä oli tietenkin siis meidän etu, koska Viivi esiintyi yllättävän itsevarmasti ja rauhallisesti, ja sen ansiosta saatiinkin siis punainen nauha. Punaisten loppukehässä tuomari jakoi porukkaa vähän pienempiin ryhmiin, joita hän sitten arvosteli ryhmänä ja yksilöinä. Tämän jälkeen tuomari kätteli ne koirakot, joiden suoritukset ei riittäneet tämän pidemmälle. Ja yllätyksekseni tuomari vain käveli meidän ohitse!

Lopulta kehässä oli kuusi osallistujaa, ja tässä vaiheessa Viivin mielenkiinto koko touhuun oli jo erittäin lähellä nollaa. Emännän makupalat eivät enää kiinnostaneet, koska niitä ei saanut heti. Viivi siis päätti etsiä makupaloja maasta, joten jokainen pieni nyppylä areenan tekonurmesta piti varulta tarkistaa, josko se olisi jotain syötävää. Liikkuminenkin rupesi Viiviä tympäsemään, ja sitten kun vielä näyttelytalutin sattui menemään Viivin mielestä väärään asentoon, niin jarruthan siinä meni päälle. Kaikista neidin kommervenkeistä huolimatta tuomari sijoitti meidät neljänsiksi, joka oli erittäin iloinen yllätys! Osallistumismaksu saatiin siis takaisin palkintopussina, joka sisälsi makupaloja, puruluun, pienen lelun, suojasukan sekä vyötärölle kiinnitettävän vetoketjullisen makupalapussin.

Nyt on siis Viivin ”viimeistelytreeni” Vaasan näyttelyä varten tehty. Emännän täytyy nyt vain muistaa, että Viivi osaa olla neitimäinen ja herkkä, kun se sille päälle sattuu. Ja vireyden ylläpitäminen on myös avainasemassa tämän tytön kanssa. Vaikka kyllä Viivi kehuja sai eräältä naiselta, jonka mielestä Viivi näytti nauttivan esiintymisestä. No, mutta kyllähän beagle nyt esiintymisestä nauttii, jos siitä saa makupaloja ilman ylimääräisiä ponnisteluja.

Oma kamera jäi kotiin, koska yksin koiran kanssa ollessa matkassa, on hieman haastavaa ottaa kuvia. Mutta onneksi siellä useampi ihminen hääräsi kameran kanssa, ja muutama otos Viivistä (ja emännästä) löytyy täältä.

Pyöräilykauden avaus

Kerran talvi päättyi ennen kuin se kerkesi kunnolla edes alkaakaan, niin siitä on ollut se hyvä puoli, että loska-aika jäi tänä vuonna totaalisesti välistä. Näin ollen myös pikkutiet ovat olleet jo hyvässä kunnossa yllättävän aikaisin, joka on tietenkin mahdollistanut koirien pyöräilykauden aloituksen. Ei meillä vieläkään ole mitään sirkuskoiria, jotta ei ne sillä pyörällä itse aja…

Vekun kanssa pienillä hiekkateillä voi pyöräillä niin, että herra juoksee vapaasti pyörän vieressä, ja pariin otteeseen on herran kanssa jo keritty pyöräilemään. Flikan ja Viivin tottelevaisuus ei ihan ole samalla tasolla, joten neidit on flexin ”nokassa”. Vaikka beagle ei koollaan päätä huimaa, niin voimaa siinä on kuin pienessä pitäjässä. Varsinkin silloin, kun tien yli päättää juosta fasaani taikka rusakko. Tämän takia ostoslistalla on hetken ollut jo pyörään kiinnitettävä juoksutin, joka omalla ”tekniikallaan” vaimentaa nykäykset ja mahdollistaa molempien käsien käytön ohjaukseen.

Eilen sitten springeri tuli postin tuomana, ja tottahan toki sitä pitää heti päästä kokeilemaan. Asennuksen jälkeen pienenä pettymyksenä tuli kuitenkin se, että polkiessa springerin tanko osui jalkaan, vaikka sitä miten väänsi ja käänsi. Loppujen lopuksi nippusidevirityksen jälkeen ongelmaa ei enää ollut, mutta springerin ”pitää koira turvallisen matkan päässä polkimista” -ajatus ei enää toteutunut. Tästä huolimatta Viivi pääsi testaamaan laitetta, joka oli myös sen ensimmäinen kerta pyörälenkillä.

Springeri (kuva: petenkoiratarvike.com)

Pieni pelko takamuksessa liikkeelle lähdettiin, notta kuinkahan tässä oikein käy… Alun (1,5 sekunnin) kulmien alta luimistelun jälkeen Viivi hoksasi, että nyt saa juosta sydämensä kyllyydestä. Ja sitähän se sitten tekikin. Ensimmäiselle pyörälenkille mittaa tuli n. 5 kilometriä, joista Viivi juoksi (täysillä) jarrutteluista huolimatta n. 4,3 kilometriä. Neiti silmin nähden nautti siitä, että sai päästellä sata lasissa. Mutta pyörän selässä istuvan kuntoa tällaiset lenkit ei kyllä kohota sitten ollenkaan, kun koira tekee suurimman työn. Kylmä vaan tuli, kun joutui istuskelemaan… No, ehkä sitten ensi kerralla (tai kesän lopussa) Viivin vauhti tasoittuu.

Kolmen koiran kanssa harrastetaan vuoropäivinä mitä milloinkin, ja tänään oli Vekun vuoro lähteä tokoilemaan kanakoirajaoston treeneihin. Vekku treenasi tänään ainoana münsterinä karkkariporukassa, ja hienosti ne meni. Alla olevassa kuvassa on meneillään viimeinen harjoitus, jossa osallistujat laitettiin maahan makaamaan, ja paikallaan piti pysyä kunnes toisin käsketään. Monenlaista häiriötä oli ympärillä (tahallista ja tahatonta), mutta jokainen koiruus malttoi paikallaan pysyä.

Vekku, Zulu, Kingi, Jekku, Ami ja Ola

Nimenmuutos

Kerran se kennelnimi vihdoinkin on vahvistettu, niin kyllähän sen kuuluu koristaa tämän sivuston ylälaitaa. Vaikka eihän niissä meidän koiran nimissä nyt mitään vikaa ole, mutta jos sattuisi niin hullusti käymään, että koiramäärä lisääntyisi (aivan mahdottomasti), niin ”tila” loppuisi pian yhdeltä riviltä kesken. Senpä takia ”Flikka, Vekku ja Viivi” saivat antaa tilaa ”Tipulin kennelille”.

Ykköspentue 1 vuotta!

Vuosi sitten 29.3.2013 oli pitkäperjantai. Flikka alkoi olemaan erittäin turpeassa kunnossa, ja merkkejä tulevasta synnytyksestä alkoi jo olemaan ilmassa. Kun mitään ei kuitenkaan puoleen päivään mennessä ollut tapahtunut, niin emäntä päätti lähteä Vekun kanssa päästelemään vähän höyryjä kestohangille (joista tänä vuonna ei ole edes voinut unelmoida). Olimme jo suuntaamassa Vekun kanssa autolle siinä kahden aikaan, kun puhelin soi. Vesku soitteli kotoa, ja kyseli varovasti, että olenko milloin tulossa kotiin. Oli kuulemma vähän liian monta liikuvaa osaa (lue: pojat ja synnyttävä koira), kun ensimmäinen pentu oli jo syntynyt. Ei muuta ku nopeasti autolle ja kotia kohti.

Voi sitä ilon ja onnen määrää, joka aina vaan kasvoi, kun uusi pentu syntyi. Jokaisen pennun kohdalla oma jännitysmomenttinsa oli se, kun selvitimme sukupuolen. Ennakkovarauksia kun oli uroksista tehty enemmän kuin tarpeeksi ja nartuista vain yksi. Mutta näinhän siinä tuppaa useimmiten käymään, että sukupuolijakauma menee sitten aivan toisella tapaa kuin olisi ”tarve”.

Loppujen lopuksi pentulaatikossa tuhisi 7 pientä ajurin alkua, 2 urosta ja 5 narttua. Mutta niin kuin monesti koirien synnytyksien kanssa, niin mekin jouduimme luopumaan yhdestä pennusta. Tämän pieni narttu syntyi kuolleena eläinlääkärin antamien lääkkeiden avustuksella seuraavan vuorokauden puolella klo 3.30. Luultavimmin sen istukka oli ironnut ennen aikojaan, jonka takia väsynyt emä ei jaksanut sitä heikkojen supistusten takia ponnistaa ulos.

Mutta nyt nämä meidän ykköspennut ovat 1-vuotiaita junioreita, joista meidän tietojemme mukaan on kehkeytymässä hienoja jäniksen juoksuttajia. Eli perimmäinen tässä pentueessa tuntuisi täyttyvän. Innolla jäämme odottamaan ensi kautta ja tämän pentueen edesottamuksia.

Onnea Lillemor, Milla, Siru, Viivi, Xena, Mosku ja Vili!

Kennelnimi

Nyt sellainen on siis olemassa, ja se on… Tipulin!

Ensireaktio taitaa olla jokaisella, että mitäs tekemistä tuollaisella lintuihin viittaavalla nimellä on ajavan beaglen kanssa? Eikös sitä kennelnimeä ole kuitenkin ensisijaisesti haettu beaglen kasvatukseen? Asiasta voi olla tietenkin montaa mieltä, mutta meidän ajatuksena kennelnimessä oli se, että sillä olisi jokin tarina.

Mikäs sitten on Tipulin tarina? Olen meidän perheen esittelyssä kirjoittanut, että Veskun metsästysharrastus on lähtenyt käyntiin jo pienenä poikana Ahti-paapan kanssa. Oletettavasti Ahti on ensimmäiset kosketukset metsään ja metsästykseen saanut kotonaan, joka sijaitsee Laihian Tipulissa. Ei siis mikään huikean pitkä tarina, mutta merkityksellinen tarina kuitenkin. Ilman Ahti-paapan esimerkkiä Veskun metsästysharrastus olisi epätodennäköisemmästi saanut alkunsa, joten tämä kennelinimi on omanlaisensa tribuutti paapalle.

Toivottavasti tulevaisuudessa tämä nimi tullaan näkemään ja kuulemaan menestyneistä ja hyvistä metsästyskoirista puhuttaessa. Siinä onkin tekemistä tuleviksi vuosiksi…

Mustaa valakosella

SBJ:n vuosikokous ja päänäyttely

Tänä vuonna Suomen Beaglejärjestön vuosikokous ja päänäyttely järjestettiin Ähtärissä 15.-16.3. Meidänkin perheestä lähdettiin Viivin, isännän ja emännän voimin edustamaan. Olipa Veskulla vähän niitä velvollisuuksiakin, kun järjestäjänä oli kuitenkin Etelä-Pohjanmaan Beagle ry. Myös Xena saapui isäntäväkensä kanssa paikalle.

Kun isännät istui vuosikokouksessa, niin emännät lähti koiruuksien kanssa lenkille. Kauniissa säässä tehdyn reippailun aikana kerkesimme vaihdella Marin kanssa kuulumisia, ja vertailla siskoksia. Siskokset Viivi ja Xena on kyllä kaksi eri puusta veistettyä nuorta neitiä, jotta välillä ei tiedä, että onko ne samasta pentueesta vai ei. Mutta kuitenkin niissä on jotain samaa, ja molemmat on omalla tavallaan todella suloisia ja sopusuhtaisia, mitä nyt päät voisivat olla numeron taikka kaksi suurempia.

Xena takana ja Viivi edessä

Mikäs siellä meni?

Lauantai menikin siis todella rattoisasti pääasiallisesti jutellen koirista, ja loppujen lopuksi tulikin hieman kiirus juhlaillaliselle. Juhlaillallista vietettiin 40 vuotiaan Etelä-Pohjanmaan Beagle ry:n kunniaksi. Juhlimista hieman rajoitti se, että aamulla piti ensimmäisten joukossa suunnata näyttelypaikalle.

Päänäyttelyyn oli ilmoitettu yhteensä 78 koiraa, joista 5 pentua, 33 urosta ja 39 narttua. Viivi ja Xena oli ilmoitettu junioriluokkaan, jossa kilpasiskoja oli heidän lisäkseen 10. Mutta ennen tyttöjen esiintymisvuoroa oli hyvää aikaa katsella urosten kehien etenemistä, ja löytää sieltä komeita metsästyskäytössä olevia koiria, sekä kasvattaa omaa jännitystä ennen kehään menemistä.

Kehään mentäessä jännitys oli siellä omalla tutulla tasollaan eli perhosia pörräsi sopivasti vatsan pohjalla. Viivin esiintyminen meni jälleen kerran oikein hienosti, ja neiti jaksoi hienosti seistä paikallaan (mitä nyt välillä piti vähän levähtää istualtaan). Tuomari Matti Palojärvi arvosteli kaikkien koirien liikkeitä tarkasti, ja senpä takia kehässä joutuikin pyörähtelemään useamman kierroksen. Viivistä hän tuumasi näin: ”Mittasuhteiltaan erinomainen. Kevytkuonoinen, oikealinjainen pää, pienehköt korvat. Kuiva kaula, selällä hieman painumaa. Riittävä raajaluusto ja kulmaukset, raajat oikea-asentoiset. Hyvä karvapeite ja häntä. Kevyt liike. Miellyttävä luonne.” Tällä arvostelulla laatuarvosteluksi tuli erittäin hyvä.

Oho… Viivi istahti

Viivin jälkeen oli heti Xenan vuoro, ja händleriä mietitytti, että kuinkahan kunto kestää. Olihan tuomari ystävällisesti yleisölle kertonut arvionsa Viivistä samalla, kun juoksutti meitä kehää ympäri. Tämä näyttely oli Xenan ensimmäinen, jota ei kyllä esiintymisestä huomannut, koska se meni niin sujuvasti. Kotiläksyt näyttelyihin valmistautumisesta oli tehty siis paremmin kuin hyvin.

Ja tässä Xenan arvostelu, jolla irtosi myös erittäin hyvä. ”Mittasuhteiltaan erinomainen. Kevyt pää, kuiva kaula, hyvä selkä. Riittävä raajaluusto, niukahko polvikulma. Raajat oikea-asentoiset, hyvät käpälät. Erinomainen karvapeite, hyvä häntä. Joustava liike, miellyttävä luonne.”

Xenan pönötys

Emme voineet olla kuin tyytyväisiä näihin arviointeihin, koska kyllähän kilpasiskoissa ja -veljissä niin kovatasoisia koiria oli, jotta tämä oli meille enemmän kuin osasimme edes odottaa. Kyllähän näissä meidän mettäläisissä on vissi ero näyttelypuolen koiriin, jotka ovat joka suhteessa suurempia. Ja se ei välttämättä rodun kannalta ole hyvä juttu. Harmi, että tuomari ei mitannut lainkaan koiria, koska muutamasta koirasta jäi sellainen mielikuva, että ne voisivat olla beaglen ihannekorkeuden (33-40 cm) yläpuolella.

Kokonaisuutena koko viikonloppu oli todella mukava. Mutta kyllähän tällaisissa tapahtumissa tuppaa univelkaa tulemaan, joten sunnuntai-iltana oma sänky oli taivaallisen mahtava paikka.

Ja tässäpä vielä Viivin poseeraus kotona kuvattuna.