Kirjoittajan arkistot: nenn1

Münsteripäivät 2014

Münsteripäivät alkaa olemaan meidän perheessä jokasyksyinen perinne. Tänä vuonna tekemistä olisi ollut enemmän kuin kerkesi osallistumaan, joten koirien (Sanin ja Vekun) vuorottelulle tuli siis tarvetta. Perjantaina oli (niin kuin aikasempinakin vuosina) erillaisia koulutusrasteja sekä tänä vuonna suuren pentumäärän vuoksi pentukoulu. Sani siis hyppäsi emännän matkaan, ja lähdettiin katsomaan mitä tällä kertaa olisi opittavana. Pitkälti perjantai meni kuunteluoppilaana, ja vaihdellessa kuulumisia tuttujen kanssa. Pentujen suuri määrä (joista suurin osa kotimaista tuotantoa) ilahdutti suuresti. Kyllä ensi vuonna on sitten vaan kivat Junkkari-karkelot tiedossa, kun osallistujia on todennäköisesti münstereiden (niin pienten sekä isojen) mittapuulla huikea määrä.

Lauantaina olikin sitten vuorossa Münsterikerhon mestaruuskoe, johon Vekku oli ilmoitettu. Kokeeseen lähdettiin tekemään paras mahdollinen suoritus, vaikka Vekun jarruongelmaan ei mullistavaa ratkaisua ollutkaan löytynyt. Ensimmäisessä erässä Vekun haku oli pienimuotoista ja liikaa tuppasi maajäljet kiinnostamaan. Eipä ne tuuliolosuhteetkaan kovin häävit olleet, joten ensimmäinen erä oli sanonnan mukaisesti ”paskaerä”.

Toisessa erässä Vekun haku muuttui jo ihan toisenlaiseksi vauhdin ja laajuuden suhteen. Kuultiinpa sitten ensimmäistä kertaa tuomarin suusta, että ”tuota laajemmaksi ei haun tässä luokassa tarttee enää mennä”. Ja vaikka haussa oli mukavasti tekemisen meininkiä, pysyi Vekun korvat mukavasti avoinna. Harmillisesti hyvistä, ja melkein varmoista, fasaanipaikoista ei lintua löytynyt, joten koe jatkui kolmanteen erään, joka noudatti samaa käsikirjoitusta kuin toinenkin erä.

Neljänteen erään lähdettiinkin sitten uudessa maastossa, koska yhdelläkään koeryhmän koiralla ei ollut ensimmäisen kolmen erän aikana lintukosketuksia. Sen sijaan oli nähty kolme rusakkoa, ja yksi supikoira, joka ei seuraavaa iltaa nähnyt. Tässä vaiheessa aamupäivän sumu oli hälvennyt, ja aurinko paistoi turhankin lämpimästi. Tämä näkyi heti Vekun haussa, joka muuttui ojien varsia myötäileväksi raviksi. Otti Vekku seisonnan ison laskuojan varteen, ja käskystä nostikin, mutta mitään ei kuitenkaan lähtenyt. Tai no oli lähtenyt pari tavia, mutta meidän takaa.

Neljännen erän jälkeen luulin jo meidän kokeen päättyneen, mutta kun muut koirat olivat sopivasti pöläytelleet tietolintuja (fasaaneja) maastoon, niin tuomari halusi Vekun vielä kokeilevan. Heti kun Vekku sai komennon hakuun, niin se lähti painelemaan suorinta tietä siihen suuntaan mihin yksi tietolintu oli lentänyt. Mutta ennen tietolintua olikin toinen lintu matkalla jonnekin, ja sattui Vekun reitille, joten siitä kunnon törmäys ja peräänmeno, ja koe oli meidän osalta taputeltu. Lopputulokseksi tuli siis AVO 0 (30 p.).

Sunnuntaina olikin sitten vuorossa penturyhmäläisten kanssa touhuamista. Pääasiallisesti harjoiteltiin hakua tai paremminkin sitä, että kuinka sitä hakua opetetaan. Ensimmäisen harjoituksen aikana Sani ajatteli, jotta mitäs helkkaria me tätä peltoa mennään laidasta toiseen, kun kaverit on jo sen kertaalleen tehnyt. Neiti siis paineli suorinta tietä sinne missä kaverit oli. Tässä olikin siis hyvä tilaisuus muistuttaa, että mitäs se oikein tarkoittikaan, kun emäntä siihen pilliin viheltää. Toinen harjoittelukerta menikin sitten jo paljon paremmin. Muuten sunnuntai menikin sitten edellisten päivien tapahtumia kertaillessa, ja palautellessa Sanin kanssa noudon saloja mieliin. Nouto kun on ollut hampaiden vaihtumisen vuoksi hieman tauolla

sani_ja_emanta_mpv14

Hymyssä suin kuunnellaan ohjeita

Kokonaisuutena Münsteripäivät olivat jälleen kerran todella mukava tapahtuma. Ensi vuonna olisi tavoitteena osallistua Sanin kanssa kokeeseen, jos vain neidin kyvyt ja koulutustaso ovat sen tasoisia. Mutta sen näkee sitten ensi syksynä, mikä tilanne oikein on. Vekun kanssa metsästetään niin paljon kuin vain mahdollista. Kokeisiin ei enää lähdetä, jos ei ihmeparantumista peräänmenon suhteen tule. 🙂

Viikonloppuna saimme myös mukavia uutisia Teuvan suunnalta, jonne viime keväänä muutti ykköspentueen pienimmäinen Siru, jolle oli saatu ensimmäinen kaato! Onnittelut Sirulle ja taustajoukoille kaadosta! Siitä se ajavan koiran ura urkenee. 🙂

sirun_eka_kaato

Siru kaadolla

Jäniksille kyytiä… tai sitten ei

Niin se vaan jänisjahtikausikin polkaistiin käyntiin maanantaina. Sen myötä ajavillekin koirille on alkanut kilometrejä tulemaan mittariin lisää. Maltillisesti tosin ollaan neitejä käytetty metsällä, jotta koirat ei ”palaisi loppuun” heti alkukaudesta. Ja onpa nuo säätkin taas harmillisesti ollut muutamaa astetta liian lämpöisiä pidempien metsäpäivien tekoon.

Viivillä tätä ”loppuun palamisen” vaaraa ei ole toki ollut, koska haku on… suoraan sanottuna turhankin varovaista. Jos neiti sattuu menemään yli 50 metrin päähän isännästä taikka emännästä, niin sitä on tultava hippulat vinkuen takaisin tarkistamaan, jotta eihän ne ole vaan karannut, ja vieläpä samaa reittiä. Oli toissa päivänä kieltämättä hieman onnen kantamoistakin mukana, kun sieltä reilun 50 metrin päästä lähti jäniksen poikanen, jota Viivi kyyditti huikeat (!) 3 minuuttia. Pieni jänis ei ole helppo ajettava aikuiselle koirallekaan, niin tällaiselle ajurin uran alussa olevalle se on vallan mahdoton tehtävä. Pikkuisen jäniksen toimintamallia kun kuvaa se, että sitä ei ole. Tästä pienen pienestä ajopyrähdyksestä oli kuitenkin se hyöty, että Viivin haku hieman aukeni. No, pellolla se ravasi rusakon hajujen perässä, mutta parempi sekin kuin maata kahden metrin päässä isännästä taikka emännästä ruohoa syöden. 🙂

Flikan metsäpäivinä on kilometrejä kyllä kertynyt, mutta varsinaiset ajominuutit on jäänyt vähiin. Kyllähän sinne UltraPointin mobiilisovelluksen kartalle on punaista viivaa piirtynyt, mutta pätkittäin ja haun aikana. Ei ole siis koira karvoistaan kesän aikana päässyt, ja vanhat tavat yöjäljelle ”loikumiselle” on pysynyt. Mutta sitkeästi Flikka-mamma pysyttelee työmaallaan ja koittaa sen jäniksen saada liikenteeseen hinnalla millä hyvänsä. Eiköhän niitä ajominuutteja ala kertymään, kun jänisten tämän vuoden kuviot tulee koiralle selville. 🙂

Tuleva viikonloppu meneekin sitten münsterimäisissä merkeissä eli vuosittain järjestettävän Münsteripäivien parissa. Tämä tarkoittaa siis beagletytöille lepopäiviä.

Loman alkutohinoita

Kaksi viikkoa on keretty lomaa jo viettää, ja senpä takia kuulumisten päivittäminen on jäänyt vähemmälle. Paljon mainitsemisen arvoista on kerennyt tapahtumaan, joista tässä (toivottavasti) tärkeimmät…

Loma alkoi siis Sanin pentuetapaamisella perjantaina 8.8, joka oli tuttuun tapaan Vehniällä Vakkerin Timon ohajuksessa. Tapaamisen tarkoituksena olikin siis katsastaa, että miten edellisellä kerralla saadut ”laiskanläksyt” on oikeen opittu, ja kuinka pitkälle tällä kertaa pennut kyyhkyjen perässä kirmaa (jos nyt ylipäätään lähtevät perään). Omaksi iloiseksi yllätykseksi sain huomata, että vaikka häiriöitä paikalla oli, niin Sani malttoi pitää korvansa auki, ja tulla luokse silloin kun pitikin. Noudon kanssa aluksi meinasi vähän takuta, kun noudettavana oli kohmeinen varis. Mutta kun variksen siivet niputettiin kiinni, niin sieltä se varis joka kerta tämän jälkeen tuli istuen luovutettuna emännälle. Ja pisteenä i:n päälle päivän päätteeksi Sani malttoi pysähtyä, vaikka kyyhkyjä laitetiin neidin nokan edestä lentoon. Hymyssä suin taittui siis kotimatka, kun kerrankin tunsi kouluttaneensa koiraansa tähän asti oikein. 🙂

Seuraavan päivän (lauantai 9.8.) agendassa olikin matka kohti pääkaupunkiseutua ja Maailman Voittaja -näyttelyä Vekun kanssa. Münstereiden arvostelu oli merkitty alkavaksi sunnuntaina klo 9.00, joten viisainta oli suunnata lähelle ”pelipaikkaa” jo edellisenä päivänä. Menomatkaan saimme sisällytettyä vierailun Flikan tyttären Millan luona Espoossa. Vastassa meitä olikin iloisesti häntää heiluttava kompaktin kokoinen beagletyttö, joka beaglemäiseen tapaan rakasti rapsutuksia. Ei voi kuin sanoa, että ihana koira aivan huipulla luonteella!

Sunnuntaina hyvissä ajoin suuntasimme Espoon majapaikasta kohti Messukeskusta, jotta välttäisimme mahdolliset Maailman Voittajasta aiheutuvat ruuhkat. Olihan kokonaisuudessa näihin karkeloihin ilmoitettu yhteensä yli 21 000 koiraa! Pikkumünstereitä oli ilmoitettu yhteensä 30, joka on hieno määrä. Enemmänkin olisi voinut olla, jos näyttelypäivä ei olisi osunut juuri kyyhkymetsästyksen aloituksen kanssa samalle päivälle. Tuomarina toimi saksalainen Horst Kliebenstein, joka antoi Vekulle laatuarvosteluksi EH:n ja sijoittaen sen luokkansa neljänneksi. Tämän reissun jälkeen mielessä jo pidemmän aikaa pyörinyt Vekun näyttelyuran ”telakoiminen” on enemmän kuin varmaa. Nyt keskitytyään metsästykseen ja kokeisiin. Jos vaikka niin hassusti kävisi, että Vekun ”jarruvika” korjaantuisi, ja herralle saataisiin koetulos. 😉

Pentuetapaamisen ja MV-keikan jälkeen oltiin enemmän kuin onnellisia, että loma todellakin alkoi. Sen verta rankkoja tuollaiset reissut on sekä koirille että ihmisille, jotta lepoa niiden jälkeen tarvitsee. Viikko hurahtikin siis elpyessä ja valmistellessa tulevaa häkin laajennusta, sekä valmistautuessa lauantaina 16.8. pidettävään Mustasaaren ryhmänäyttelyyn. jonne Viivi oli ilmoitettu. Näissä karkeloissa myös Lilli tekisi ensiesiintymisensä näyttelyissä.

Mustasaaren ryhmänäyttelyyn oli ilmoitettu yhteensä 10 beagleä, joista kolme (Viivi, Lilli ja Astalan Xena) esitettiin narttujen junnuluokassa. Tuomari Sakari Poti tuumasi Lillistä näin: ”Keskikokoinen, oikeat mittasuhteet. Hieman kevyttyyppinen. Kevyt, oikealinjainen pää. Tiivis runko. Hyvät kulmaukset. Raajaluusto kehittyy vielä. Hyvä karva. Pysty häntä. Tyypikäs liike. Miellyttävä pirteä luonne” Näiden sanojen myötä laatuarvosteluksi tuli EH.

Viivistä Poti sanoi näin: ”Keskikokoinen. Erinomaiset mittasuhteet. Hieman kevyt kaunispiirteinen pää. Erinomainen runko- ja raajarakenne. Pysty häntä. Pitkä karkea karva. Kevyt kimmoisa liike. Miellyttävä luonne.”Ja kappas kehveliä laatuarvosteluksi tuli ERI. Ennalta asetetut tavoitteet ylittyivät siis jo tässä vaiheessa roimasti. Sitten kun junnujen kilpailuluokassa Viivi tuli ensimmäiseksi saaden SA:n, ja Lilli kolmanneksi, niin johan oli hymy herkässä. Paras narttu kehässä Viivi sijoittui oikeutetusti toiselle sijalle Astalan Pepperin jälkeen saaden varasertin, josta osattiin olla enemmän kuin tyytyväisiä.

IMG_4743_3

Viivin hymyilevä poseeraus

Sunnuntaina suuntana olikin sitten jo Lestijärvi, ja pidempi rupeama mökkimaisemissa. Keskiviikkona olisi sitten se meidän hartaasti odottama sorsastuksen aloitus. Tämä aloitus osottautuikin tänä vuonna varsin runsaslintuiseksi. Lintuja lensi ensimmäisen tunnin aikana niin paljon ja isoissa parvissa, jotta ei oikein tiennyt mitä lintua olisi ampunut. Sehän meni sitten roiskimiseksi, joka ei näkynyt muuta kuin mustelmina olkapäässä. Onneksi tiputuksiakin tuli, ja näin Vekku pääsi tekemään pari vesinoutoa, joista toinen jää kyllä ikuisesti mieleen.

Vekku näki hyvin, kun isäntä sai tiputettua tavin. Jotta lintu ei menisi hukkaan laittoi emäntä koiran tekemään työtään. Reippaalla veteenmenolla koira lähti hakemaan lintua n. 30 metrin päästä. Juuri ennen kuin Vekku pääsi tavin luokse se päätti sukeltaa. Siinäpä koira sitten ihmetteli, jotta mihin se oikein katosi. Sen verta se oli kuitenkin siipeensä saanut, jotta sukellus ei kestänyt kuin pari sekuntia, ja se nousi heti koiran selän takaa pintaan. Pilliin lyhyt vihellys, jotta Vekku tajusi kääntää rintamasuuntaansa, ja samassa kun Vekku tavin näki, se sukelsi uudestaan. Kolmannen tavin sukelluksen jälkeen Vekku tajusi, mitä oikein tapahtuu ja sen myötä alkoi laittamaan päätään pinnan alle. Olisikohan ollut tavin viides sukellus, niin Vekku sai sen kiinni veden alta. Meidän veteen vain pakon edestä ennen mennyt münsteripoika oppi sukeltamaan tuosta vaan! Kyllä lämmin riista tekee koiralle vaan ihmeitä. 😉

Mökkiviikon aikana käytettiin myös muita koiria paitsi Flikkaa, joka ”kärsi” juoksusta, metsässä hakemassa tuntumaa tulevaan kauteen. Vekun hakuun on tullut aivan uutta draivia, jota on mukava seurata. Ja onpa jopa pari onnistunutta riistatyötä pysähtymisineen päivineenkin nähnyt päivänvalon. Mutta hankalahan se on metässä pyyn perään mennä, joka katoaa näkyvistä hyvin äkkiä…. Sanin metsäreissuissa on näkynyt pentumainen hömpötys, joissa kuitenkin korvat pysyy auki. Viivi avasi äänen myös tälle kautta, mutta hakuun tarvitaan lisää itsevarmuutta ja sitä myötä laajuutta, jotta jänikset ihan oikeasti alkavat löytymään. Mutta eiköhän tämä korjaannu, kun neiti saa lisää metsässä vietettyjä tunteja.

Flikan kausi korkattiin eilen, ja tarkoitus oli vain hieman antaa koiralle liikuntaa. No se hieman muuttui reiluksi 15 metsässä juostuksi kilometriksi ja reilun tunnin ajoksi… Mutta minkäs sille voi, jos tykkää ajaa. 😉

Vesityökoe

Ja niin se oli taas aika lähteä kokeilemaan, että kuinkas ne vesityökokeet emännän ja Vekun osalta tänä vuonna sujuu. Tänä vuonna ajateltiin yrittää vesitöitä ensimmäisen kerran 31.7. Sulvan kokeessa, koska sitten jäisi vielä oman seuran seuraavan viikon kokeet varalle, jos pisteitä ei tulisikaan. Pari kertaa kyseisellä paikalla on tullut treenattua ja todettua, jotta veteen meneminen tapahtuu Vekulla siellä kymmenen kertaa nopeampaa kuin omalla treenipaikalla. Eikä herran edellisten vuosien ja alkukesän oikkujakaan (rannalle nousemista, linnun syömistä yms.) ole kyseisellä paikalla tullut vastaan. Harvinaisen hyvällä mielellä siis kokeeseen lähdettiin…

Kokeeseen osallistui yhteensä 9 koirakkoa, joista 3 oli pienimünsterinseisojaa. Vekku starttasi AVO-luokan toiseksi viimeisenä koirana. Oman suoritusvuoron kohdalle tullessa perhosten määrä vatsassa oli aika maksimaalinen. Vekun kanssa kun ei koskaan tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu… No, koiralle vierelle istumaan ja odottamaan, mitä tuleman pitää. Heittäjä heittää linnun hiekkamontun toisella puolella, ja lintu tömähtää maahan. Siinä taisi mielessä päästä pari kirosanaa, kun näin jo sieluni silmin, kuinka Vekku tuijottaa minua silmiin ja syö lintua hyvällä ruokahalulla. Yritettävä on, kun tänne kerran on tultu, joten ei muuta kuin ”nouda” -käskyä kehiin.

Veteenmeneminen tapahtui rauhallisesti, ja pienen harkinnan ja ilman haistelun jälkeen Vekku suuntasi suoraviivaisesti vastarannalle. Maihinnousun jälkeen pienet ravistelut, tuulesta haisua, jotta mihin se lintu jäi ja hakuun. Linnun löydyttyä Vekku ensiksi hieman pökki kuonollaan noutolintua ihan niin kuin tarkistaen linnun elottomuuden, ja sitten kysyvä katse minuun ”että mitä tälle pitikään tehdä”. Uusi ”nouda” -käsky, jonka myötä Vekku tarttui hyvällä otteella lintuun.  Mutta sitten se kokeen jännittävin hetki koittikin, kun näytti siltä, että Vekku mietti kuinka pääsisi kuivin jaloin takaisin. Siinä sitä sitten emäntä toisella rannalla puhaltaa piliin, huutaa (pää punaisena ?), ja koittaa saada vastarannalla edestakaisin menevää koiruutta luokseen. Hetkellisesti meinasi usko jo loppua siihen, että Vekku tulisi uiden lintu suussa takaisin. Juuri kun tilanne alkoi ainakin emännän mielestä näyttämään hyvinkin epätoivoiselta ison koiran isossa päässä tapahtui jotain, ja se päättikin tulla uiden takaisin. Siihen vielä päälle istuen luovutus, niin voi pojat sitä kehujen määrää, mitä Vekku sai emännältä osakseen!

Tuomari tuumasi, jotta joutuu rokottamaan yhden pisteen siitä, että Vekku ei tarttunut lintuun heti, ja että paluumatkalle lähtemisessä hieman kesti. Mutta kokeen loppusaldoksi tuli siis 4 pistettä (jonka kerroin on 4). Meillä on siis syksyn KAER-kokeita ajatellen 16 pistettä kasassa! Uurastus Vekun kanssa siis palkittiin meidän koeuran suurimmalla vesityöpistemäärällä, ja se jos mikä tuntuu hyvältä! Jopa niin hyvältä, että tippa meinasi tulla linssiin…

20140731_200759

Vesityökokeen arvostelulomake – 16 pistettä mustaa valkoisella!

 

 

Jousimetsästäjien SM-kilpailu

Viime viikonlopun toimintasuunnitelmaan kuului Veskun osallistuminen jousimetsästäjien SM-kilpailuun Luhangalla. Muu perhe koirien ja kissan kera suuntasi Lestijärven maisemiin nauttimaan mökkielämästä. Molempina kisapäivinä keli oli helteinen, joka laittoi kisaajien mielet ja ruumiit koetukselle. Parista nuupahtamisesta huolimatta Vesku sijoittui henkilökohtaisessa kisassa kolmanneksi ja joukkuekilpailussa toiseksi. 🙂 Seuraava etappi SJML:n Cupissa on Limingan osakilpailu 2.8. joka on myös cupin päätöskisa.

Jousimetsästäjien SM-kilpailun 2014 – tulokset löytää kokonaisuudessaan täältä.

Heinäkuun alun puuhailuja

Heinäkuuhan on totutusti lomakuukausi, mutta meidän perheessä se menee vielä töiden merkeissä. Helteistäkin on viimeinkin päästy nauttimaan (ja kärsimään), joten pitkät lenkit ovat olleet nyt hetken tauolla, koska sopiva lämpötila sellaisille olisi keskellä yötä. Vekkua ja Sania onkin sitten käytetty uimassa senkin edestä, vaikka vesi ei olekaan Vekun lempielementti ja Sania se hieman vielä jännittää.

Viivin kanssa käytiin pyörähtämässä Seinäjoella Match Show’ssa 6.7.2014, josta kotiin tuomisina oli pienten pentujen sinisten 2. sija. Alkusähellyksen jälkeen lopputulos oli siis enemmän kuin hyvä. Virallisetkin näyttelyt on Viivin kanssa mietinnässä, mutta ilmoittautuminen on vielä tekemättä…

Heinäkuun traditioksi taitaa muodostua münsteriviikonloppu Minnan ja Jonaksen mökillä Västerhankmossa. Tällä kertaa mukaan lähti vain Sani tutustumaan naapuripitäjän ”kolleihin” Meikoon, Minikiin ja Moccaan.

Xena Forssan näyttelyssä

Forssassa järjestettiin 28.-29.6. kaikkien rotujen näyttely, johon Xena oli ilmoitettu tavoittelemaan näyttelytulosta. Sopivasti sattuikin, että juuri sunnuntaina 29.6. jolloin ryhmän 6 rodut olivat näytillä, ykköspentue täytti tasan 15 kuukautta. Sehän tarkoitti siis sitä, että jos näyttelytulokseksi tulisi H tai parempi, niin sen avulla voisi jo tulevaisuudessa hakea KVA-titteliä, kunhan tarvittavat koetulokset on vaan kasassa.

Tuomarina beagleille toimi Maija Mäkinen, joka pienestä ja pippurisesta Xenasta sateisessa säässä tuumasi näin: ”Feminiininen nuori narttu, jolla hyvät mittasuhteet. Pieni, sievä narttumainen pää. Hyvä kallo, korvat, silmät. Kuono voisi olla hieman täyteläisempi. Vahva purenta. Niukasti kulmautunut etuosa ja lyhyt kaula (?). Ikäisekseen hyvä runko. Sopivasti kulmautunut takaa. Hyvä luusto ja käpälät. Tässä kehitysvaiheessa hieman takakulmautunut. Hyvä häntä. Korkea, läpsyttävä etuaskel. Hieman ahdas tajaa, mutta liikkuu hyvin reippaasti ja ryhdikkäästi ja pääsee hyvin eteenpäin. Viehättävä tempperamentti.” Laatuarvostelu: JUN H

Onnittelut Xenalle isäntäväkineen näyttelytuloksesta! Mukavaa on myös se, että Xena tullaan näkemään näyttelyissä tälle kesälle vielä pariin otteeseen. Toivottavasti sitten kelit ovat suosiollisemmat, jotta neidin ei tarvitse nostella etutassujaan märässä maassa. 😉

Sanin 1. pentuetapaaminen

Viime lauantaille oli meidän perheellä suunnitelmia kerrakseen. Isäntä suuntasi EPJM:n jäsentenväliseen kisaan Kauhajoelle ja emäntä suuntasi Sanin kanssa pentuetapaamiseen Vehniälle. Pojat eivät jääneet heitteille, vaan ihanat naapurit ottivat viikarit päiväksi hoitoonsa, kun vanhemmat olivat harrastamassa.

Pentuetapaaminen oli siis Mäyräsalon S-pentueen ensimmäinen tapaaminen, ja päivän kouluttajana toimi münsteriväelle erittäin tuttu Timo Vakkeri. Kotiläksyksi oli kaikille annettu pentua hakiessa, että pennun tulee tunnistaa oma nimensä, osata tulla luokse sekä istua käskystä (ja mielellään myös pillin vihellyksestä), niin ja noutaa ensimmäisessä pentuetapaamisessa. Ei siis mikään mahdoton kotitehtävä, varsinkin kun Mäyräsalon kennelin isäntä oli jo tehnyt ainakin luoksetulon kanssa erittäin hyvän pohjatyön.

Siitä huolimatta meidän kompastuskiveksi oli muodostunut nouto… Aluksi taisteltiin sen kanssa, että mitä esinettä/asiaa alettisiin käyttämään noutoesineenä, kun mieluista kannettavaa ei oikein ollut. Kun tällaiset mieluiset asiat löytyi (eli isännän käyttämä sukka ja Nikon käyttämä vaippa), niin niillä alettiin noutoa muotoilemaan. Ennen pentuetapaamista oltiin siinä tilanteessa, että Sani välillä nouti ja välillä ei, ja luovutukset tapahtui emännän eteen ”sylkäisemällä”. Ei hyvä… Pentuetapaaminen tulikin siis meidän koulutushaasteeseen nähden erittäin hyvään aikaan.

Pentuetapaaminen koostui kolmesta osiosta, joissa jokainen pentu pääsi vuorollaan näyttämään taitonsa. Ja jos ongelmia ilmeni, niin niihin sai henkilökohtaisia vinkkejä. Ensiksi katsottiin, että kuinka pentu tunnisti oman nimensä ja kuunteli ohjaajaa häiriön alaisena. Tämä tapahtui yksinkertaisesti niin, että pennun annettiin vapaana tutkia ympäristöä ja siellä olevia ihmisiä, josta välillä sitten pentu kutsuttiin luokse. Suurimman häiriön pennuille aiheutti pentujen emä Kafka, joka omalla läsnäolollaan sai monien korvat kuuroutumaan. Tässä osiossa Sani pääsi loistamaan hyvällä kuuntelutaidollaan, ja suoraviivaisella luoksetulolla. Vakkeri oli aivan ällikällä lyöty Sanin tottelevaisuudesta, ja niin olin kyllä minäkin.

sani_ja_emanta

Palkitsemista nopeasta luoksetulosta (Kuva: Katja Yliniitty)

Toinen osio koostui noudosta, jonka jo siis etukäteen tiesin olevan huonolla mallilla… Ja samaa vikaa näytti olevan monella muullakin. Ainut pentu, joka moitteettomasti nouti ja luovutti istuen (!) oli Saaga. Noudon kangertelu tuskin johtui siitä, että eikö kaikki olisi sitä harjoitellut, mutta olipa tainnut useimmilla loppua eväät (taikka sinni) ongelmien vastaan tullessa kesken. Taisipa myös uusi tuttavuus räkättirastas noudettavana olla myös osasyy noutojen epäonnistumiseen. Sanin ongelma ei ollut lintuun tarttuminen, vaan tosiaankin sen luovuttaminen. Mutta jälleen kerran syy löytyi ”hihnan toisesta päästä”. Emännällä on turhan kiire ottaa noudettava pois suusta, ja sitten kun tätä on palkittu, niin eipä se pieni koira turhaan noudettavaa suussa pidä, jotta saa herkkuja. Ja toinen syy oli se, että Sanille ei ollut oikeasti opetettu mitä käsky ”nouda” tarkoittaa…

Päivän päätteeksi jokainen pentu pääsi tutustumaan kyyhkyihin, joita sopivasti laitettiin niiden nokan edestä lentoon. Yksikään pentu ei lähtenyt holtittomasti perään, mutta muutama saatteli hieman. Sani katseli ensimmäisen kyyhkyn lähtöä rauhallisesti, mutta sen kadotessa näköpiiristä täytyi tarkistaa, jotta mihin suuntaan se oikein meni, mutta tuli kutsusta takaisin lähtöpisteeseen. Seuraavien kyyhkyjen kanssa neiti laitettiin eka istumaan, ja sitten vasta kyyhky päästettin lentoon. Molemmilla kerroilla Sanin olemus selvästi valpastui, mutta pylly pysyi tiukasti maassa kiinni. Toivoa vaan voi, että vuoden päästä tilanne olisi samanlainen…

Kokonaisuutena pentuetapaaminen oli hieno tapahtuma, jossa oli mukavaa päästä näkemään Sanin sisaruksia (joista yhteensä 7 oli paikalla), ja niiden omistajia. Suurimmalle osalle kyseessä oli ensimmäinen seisoja, joten heille päivän aikana saattoi tulla infoa enemmän kuin pystyi sisäistämään. Kyllähän päivä tarjosi toiskertalaisellekin uusia vinkkejä koulutukseen, ja hyvää muistutusta jo opituista (mutta ei sisäistetyistä?) asioista. Noudon opettamiseen saadut vinkit on otettu jo käyttöön, ja yhden illan 10 minuutin harjoittelun jälkeen meillä on istuen luovuttava suloinen Sani. Toivottavasti taito pysyy hanskassa seuraavaan pentuetapaamiseen asti, jota on kaavailtu elokuun alkupuolelle.

pentuetapaaminen

Pentuetapaamisen osallistujakoirat vasemmalta oikealle: Sani, Sony, Sirina, Severi, Saaga, äiree Kafka, Siru ja Siro (Kuva: Katja Yliniitty)

 

Kennelliiton ”tuomio” Viivin hännästä

Tasan neljä viikkoa on kulunut siitä, että kävimme kuvauttamassa Viivin lonkat ja hännän. Lonkkalausunnothan tulevat nopeasti sähköisen tiedonsiirron ansiosta, mutta häntäkuvat laitettiin postin kuljetettavaksi Kennelliittoon, joten samanlaista ripeyttä ei ollut odotettavissa. Viime viikolla oli kuitenkin jo pakko soittaa, ja kysellä kuvien perään, jotta onko ne tulleet edes perille, kun ei alkanut mitään niistä kuulumaan. Luurin toisessa päässä oli lausunnot antava eläinlääkäri, joka tuumasi katsoneen kuvat juuri sinä päivänä. Edellisellä viikolla oli kuulemma kuvat jo ollut työlistalla, mutta niiden katsominen oli kaatunut tekniisiin vaikeuksiin. Mitään ennakkoa tulevan todistuksen sisällöstä hän ei antanut, kun kaikestahan pitää luonnollisesti maksaa… Seuraavana päivänä Omakoira-palveluun tupsahti maksu (25 e), joka saman tien maksettiin, mutta itse todistus tuli perinteisen postin kuljettamana tänään perille.

No, entäs se ”tuomio”? Siinäpä se nyt kuvallisesti alla on…

kennelliiton_paatos_viivi

Ja sama kirjoitettuna: ”Rtg-kuvat hännänpäästä kahdesta suunnasta. 4 viimeistä nikamaa ovat yhteenkasvaneet mutta nikamanvartalot ovat suoria.” Eli tämän lausunnon (ja meidän tulkinnan mukaan) Viivillä ei ole häntämutkaa! Jei! Eihän tätä päätöstä tahdo uskoa todeksi, kun oli valmistellut itsensä siihen, että häntämutkaksi se kuitenkin ”tuomitaan”.

Viivin kanssa päästään siis vielä näyttelykehään havittelemaan tulosta yli 15 kuukauden ikäisenä, ja sitä myötä jahtaamaan käyttövalion arvoa… Mutta ensiksi Viivin pitäisi kuitenkin oppia kunnolla hakemaan, ajamaan, selvittelemään hukkia… Matka on siis pitkä KVA titteliin, ja hädin tuskin vielä edes alkanut.

”Siskokset”

Reilun viikon on Sani meidän taloudessa asustellut, ja tänä aikana on tapahtunut myös unikaverin muutos emännästä Viiviin. Viivi ja Sani tuleekin hyvin toimeen, ja leikeissä alkaa olemaan vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Alla yksi kuvasarja neitien leikeistä, joissa Sani pääsi kokeilemaan myös ”siipiään”.