Niin se vaan jänisjahtikausikin polkaistiin käyntiin maanantaina. Sen myötä ajavillekin koirille on alkanut kilometrejä tulemaan mittariin lisää. Maltillisesti tosin ollaan neitejä käytetty metsällä, jotta koirat ei ”palaisi loppuun” heti alkukaudesta. Ja onpa nuo säätkin taas harmillisesti ollut muutamaa astetta liian lämpöisiä pidempien metsäpäivien tekoon.
Viivillä tätä ”loppuun palamisen” vaaraa ei ole toki ollut, koska haku on… suoraan sanottuna turhankin varovaista. Jos neiti sattuu menemään yli 50 metrin päähän isännästä taikka emännästä, niin sitä on tultava hippulat vinkuen takaisin tarkistamaan, jotta eihän ne ole vaan karannut, ja vieläpä samaa reittiä. Oli toissa päivänä kieltämättä hieman onnen kantamoistakin mukana, kun sieltä reilun 50 metrin päästä lähti jäniksen poikanen, jota Viivi kyyditti huikeat (!) 3 minuuttia. Pieni jänis ei ole helppo ajettava aikuiselle koirallekaan, niin tällaiselle ajurin uran alussa olevalle se on vallan mahdoton tehtävä. Pikkuisen jäniksen toimintamallia kun kuvaa se, että sitä ei ole. Tästä pienen pienestä ajopyrähdyksestä oli kuitenkin se hyöty, että Viivin haku hieman aukeni. No, pellolla se ravasi rusakon hajujen perässä, mutta parempi sekin kuin maata kahden metrin päässä isännästä taikka emännästä ruohoa syöden. 🙂
Flikan metsäpäivinä on kilometrejä kyllä kertynyt, mutta varsinaiset ajominuutit on jäänyt vähiin. Kyllähän sinne UltraPointin mobiilisovelluksen kartalle on punaista viivaa piirtynyt, mutta pätkittäin ja haun aikana. Ei ole siis koira karvoistaan kesän aikana päässyt, ja vanhat tavat yöjäljelle ”loikumiselle” on pysynyt. Mutta sitkeästi Flikka-mamma pysyttelee työmaallaan ja koittaa sen jäniksen saada liikenteeseen hinnalla millä hyvänsä. Eiköhän niitä ajominuutteja ala kertymään, kun jänisten tämän vuoden kuviot tulee koiralle selville. 🙂
Tuleva viikonloppu meneekin sitten münsterimäisissä merkeissä eli vuosittain järjestettävän Münsteripäivien parissa. Tämä tarkoittaa siis beagletytöille lepopäiviä.