Viivin kanssa ollaan tässä kohta kahden kuukauden ajan käyty ahkerasti näyttelyharjoituksissa PAWS-BERRA Areenalla. Näin ei ehkä olisi, jos onni ei olisi suosinut Match Shown arpajaisissa, josta palkinnoksi tuli 10 kerran lahjakortti näyttelyharjoituksiin. Tämä palkinto tuli siis tarpeeseen, vaikka se vaatiikin ajamisen Maalahteen.

Ensimmäisillä kerroilla harjoitukset menivät tutustuessa innnolla uuteen paikkaan ja koiratuttaviin. Niin ja siihen näyttelypantaan ja -taluttimeen… Voi sitä korvien läpsyttelyä ja rapsuttelua, josta ei meinannut loppua tulla! Ja sitten vielä se, että kun neiti luonnonlapsi joutui menemään sinne mihin se narun toisessa päässä menevä ihminenkin… Kyllähän se vähän emännän hermoja koetteli, kun Viivi meni sinne minne tahtoi eikä sinne minne emäntä halusi. Sitä oli kai tottunut niin ”hyvälle” Vekun kanssa, joka on tottunut kehäkettu, ja tekee (sentään) siellä mitä pitääkin. Vaikeinta oli ehkä se yhteisen vauhdin löytäminen liikkuessa, josta suurimmaksi osaksi ylimääräiset poukkoilut johtui. Mutta sitten kun palaset alkoivat loksahtaa kohdalleen, niin jopas alkoi olemaan treenien jälkeen hymy herkässä.

Vaikka Viivi on avoin ja ystävällinen luonteeltaan, niin liian nopeat liikkeet ja yllättävät koskettelut saavat sen perääntymään. Pieni epävarmuus siis paistaa ajottain neidin käytöksestä läpi. Kaikkea on siis pitänyt todellakin harjoitella, eikä ne vieläkään suju aina niin kuin elokuvissa. Käskyjen kertominen ennen tiettyjä toimenpiteitä (esim. hampaiden tarkistus) runsaalla palkkauksella ovat kuitenkin auttaneet. Tässä tuleekin se esille, että näyttelyihin harjoitteleminen ei ole turhaa. Ja että niiden koirien kanssa, jotka esiintyvät kauniisti, on tehty töitä. Viiville nämä näyttelyharjoitukset ovat tehneet siis paljon hyvää monelta kantilta katsottuna, mutta ennen kaikkea neidin itsevarmuudelle.