Aihearkisto: Pössö

Alkusyksyn kuulumisia

Kappas kehveliä, kun ollaan jo lokakuun puolella menossa, ja sivuille ei ole tullut kirjoiteltua kuulumisia. Syy tähän on toki ne perinteiset syyskiireet. Metsässä ollaan oltu niin paljon kuin vain työnteolta on kerinnyt, ja jäljelle jääneellä vapaa-ajalla ei ole ollut vain innostusta istua koneen äärelle, ja alkaa naputtelemaan tekstiä. Mutta koitetaan nyt vähän summata, mitä on alkusyksyn aikana tapahtunut.

Sorsastuksen aloituksessa oltiin siis Lestijärvellä, ja mukaan pääsi molemmat münsterit. Aloituspäivänä keli oli turhankin tuulinen, joka osaltaan vaikutti lintujen kulkureitteihin. Meidän passisaaren kohdalla ei siis ruuhkaa ollut, mutta saalista saatiin viiden heinäsorsan verran. Noutavan ja etsivän koiran tärkeys tuli tälläkin sorsastusreissulla todistettua. Tuulesta johtuen kaikki tiputetut taikka haavakoksi jääneet linnut ajautuivat rannalle taikka liitelivät myötäisessä metsän puolelle. Näitä lähdettiin sitten Vekun avulla etsimään alkutohinan laannuttua, ja niin vain jokainen lintu löytyi. Jopa sekin lintu, jonka luultiin liidelleen osuman saatuaan pitkälle metsän puolelle.

Metsässä pitkäkorvien ja siivekkäiden perässä
Sorsia ei ole sitten aloituspäivien jälkeen tullut metsästettyä, vaan aikaa on vietetty metsässä jänisajojen ja hyvien lintupaikkojen löytymisen toivossa. Metsässä on tullutkin vietettyä nyt paljon aikaa, koska myöhäinen kevät ja viileä kesä on myöhästyttänyt peltojen puintia. Pelloille ei ole ollut oikeastaan asiaa vasta kuin tässä viimeisen kahden viikon aikana. Mutta metsässä onkin ollut mukavaa talsia, koska joka kerta jonkinlaista ajettavaa/seisottavaa on löytynyt.

Flikan kanssa kautta on aloiteltu hiljokselleen lihaskuntoa kasvatellen. Viime syksyn ja talven rankaongelmat näyttäisi olevan taaksen jäänyttä elämää. Tästä iso kiitos kuuluu Tmi Terveystassun Jaana-Kaisa Timoselle, ja hänen Flikalle tekemilleen käsittelyille! Muori menee nykyään niin lennokkaasti ja jouhevasti, että eihän sitä uskoisi samaksi koiraksi, joka viime syksynä mettäreissujen päätteeksi oli kankea kuin rautakanki. (Flikkaa on viime aikoina tullut kutsuttua muoriksi, kun veteraani-ikä 8 v. ylittyi toukokuussa, ja kesän aikana Flikasta tuli mummo, kun Xena sai pentueen.)

Pössön kanssa opetellaan, että mitä muuta siellä metsässä voi tehdä kuin juoksennella pitkin metsäteitä, kannella risuja, heitellä käpyjä ja kiskoa koivuntaimia maasta irti. Joka päivä tämän pienen pöljän beagle olemus saa omistajat hymyilemään, koska leikkisyyttä tästä kaverista ei todellakaan puutu. Mutta kaiken tuon leikkimisen lomassa on jäniskin saanut pieniä pätkiä kyytiä. Ja ehkäpä se leikkiminenkin unohtuu pidemmiksi ajoiksi kunhan vain nenäpunkkikuuri kunnolla tehoaa. Havaittavissa on ollut siis, että ei ihan täysin ole pojan hajuaisti ollut kunnossa, jonka vuoksi koko laumalle haettiin Interceptor-kuurit.

Sanin ja Vekun kanssa on yritetty saada hyviä tilanteita aikaiseksi metsälinnuilla. Eihän niitä lintuja näillä leveysasteilla (niin kun ei kuuleman mukaan muuallakaan) ole ollut, että ei sekaan mahtuis. Mutta joka kerta on jotakin tökötettävää löytynyt, ja Sani on osoittanut olevansa varsin etevä kurppien ja pyiden seisojana. Onpas emäntä päässyt jopa yhden kurpankin Sanille tiputtamaan. Eihän sillä nyt perhettä ruokittu, mutta hienoa tunne, kun pääset viimeinkin puskissa rämpimisen jälkeen koiran palkitsemaan hyvästä työstä tiputuksella.

Sanin kanssa kokeissa
Kokeissa on tänä syksynä Sanin kanssa käyty 2 kertaa. Ensimmäinen oli Münsterikerhon mestaruuskoe 2.9. Laihialla, joka puintitilanteen vuoksi pidettiin metsäkokeena. Tuurit ja linnut eivät osuneet Sanin kohdalle, joten tulokseksi AVO0 (34 p). Ensimmäistä kertaa Münsterikerhon historiassa jäi mestaruus jakamatta, koska yksikään koira ei tulosta kokeesta saanut. Sani on siis teknisesti vieläkin hallitseva mestari.

Viime sunnuntaina 1.10. oltiin taas ”omilla mailla” kokeessa, ja tällä kertaa pellolla. Linnut olivat tiukassa, ja Sanin kohdalle osui yksi lintu, josta saatiin tehtyä riistatyö. Varovainen avanssi ja viimeisen erän tulokseton seisonta vaikuttivat loppupisteisiin, että tulokseksi tuli AVO2 (61 p). Koepäivän paras kokemus oli, kun Sani ensimmäisen hakuerän aikana tulee metsäsaarekkeesta rusakon kanssa perävilkkasta kohti minua ja tuomaria, ja pysähtyy käskystä. Meinaspa siinä rusakkokin pysähtyä, kun emännän karjaisu ”paikka” kajahti ilmoille. 😉

Loppuvuoden kuulumiset

No johan on taas vierähtänyt aikaa siitä, kun viimeksi tänne on saatu kuulumisia kirjattua ylös. Syy ei todellakaan ole siinä etteikö marras-joulukuun aikana olisi tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Taitaa syy löytyä vain siitä, että silloin kun vapaa-aikaa olisi kirjoittamiselle, niin jouten olo on vienyt siitä voiton.

Marraskuun Kauhavan kokeen jälkeen Sanin kanssa osallistuttiin joulukuun alussa omalla kylällä kahteen kokeeseen. Sanin kompastuskiveksi molempina päivinä koitui liian kova hakuvauhti, ja haun suuntautuminen liian kauas peitteisessä maastossa. Ongelmana Sanilla on ollut, että se pyrkii liian lähelle lintua, että se saisi linnun painautumaan maahan. Tämä siis aiheuttaa sen, että linnut pyrähtävät ennemmin lentoon kuin emäntä kerkiää edes paikalle. Toisena päivänä oli huomattavissa myös pikkumünsterin pääkopan ylikuromitusta, koska kuuloaisti alkoi vähitellen katoamaan, ja toki se tottelevaisuuskin siinä sivussa. Tällä hetkellä Sani kärvistelee juoksun kourissa, joka toivottavasti loppuu tulevan viikon aikana.

Loppuvuodesta Flikan kanssa käytiin metsällä n. kerran 1-2 viikossa. Tämä johtui siitä, että pitkän metsäpäivän jälkeen äitikoiran liikkuminen oli vaivalloista. Portaita ei tahtonut nousta ollenkaan eikä sohvalle hyppääminen oikein onnistunut. Röntgen-kuviakin äitikoiran lonkista ja selkärangasta otettiin, jotta löytyisikö sieltä syy liikkumisen kankeudelle. Eräs lääkäri totesikin Flikan polvilumpion luksoituvan, mutta tämä ei mielestämme selittänyt oireita. Olemme jo aikaisemmin kuulleet maankuullusta osteopaatista Kauhavalla, joka on saanut koirat käsittelyssään kankeimmatkin koirat liikkumaan. Ja niinpä se vaan meidänkin äitikoira vetreentyi, kun käytännössä koko rintakehän ja lantion välinen alue saatiin oikeille paikoilleen. Tämän jälkeen äitikoiran koko olemus on muuttunut. Nykyään sitä ruokaa ei enää odotella nätisti istumalla lattialla, vaan noustaan sitä pöytää vasten ja yritetään viedä se ruoka pöydältä. 🙂

P-pennuista suurin osa on jo päässyt ajamisen makuun, ja onpa parille päästy jo tekemään se ensimmäinen kaatokin. Ilahduttavinta on ollut kuulla saapuneista videoviesteistä, että P-pennuissa olemme pystyneet jalostamaan hyvää ja kuuluvaa haukkua. Toki haukku kehittyy vielä paljon suuntaan jos toiseenkin pentujen ensimmäisten kahden vuoden aikana, mutta nämä ensimmäiset ääninäytteet ovat lupaavia.

Pössö ajeli pupua ensimmäistä kertaa aatonaattona Lestijärvellä. Itseluottamusta, sekä omiin ajovietteihin luottamista tarvitaan toki ripakopallinen lisää, jotta ajojen sujuvuus ja pituus lisääntyy ilman isäntään tukeutumista. Pössön kohdalla ikävä tosiasia on, että näyttelykehiä tuskin tarttee kiertää, kerran herran hammaskalusto ei ole pentuajan alapurennasta muuttunut miksikään. Tuskin se siitä enää muuttuukaan, jos ei nyt suuren suurta ihmettä tapahdu. Asiasta on keskusteltu myös erään ulkomuototuomarin kanssa, ja hän kertoi beaglen rotumääritelmän antavan vähän liukumavaraa tässä asiassa (niin kuin monessa muussakin), joten välttämättä automaattista hylättyä näyttelystä ei tule. Asia siis katsottaisiin terveydelliseltä kannalta, ja tämän perusteella T voisi olla mahdollinen, ja hyvällä tuurilla jopa H. Mutta tämän purukaluston ”viallisuuden” vuoksi emme näyttelyihin Pössön kanssa ole menossa näillä näkymin. Mutta jos pikku beaglestä kuoriutuukin erinomainen ajuri, niin sitten asiaa tarvitsee miettiä uudestaan… (KVA:n kiilto silmissä ;))

Reilu 1,5 kuukautta on vielä metsästyskautta jäljellä, ja lumitilanne ei ainakaan Laihialla estä koirien kanssa metsään menemistä. Viime päivien suvikelit on vieneet taas lumipeitteen lähes nollaan, joka ainoastaan hankaloittaa jänisten liikkeiden hahmottamista meillä ihmisillä. Onneksi koirien nenät ei lunta tarvitse… 😉

 

Syksy on metsästävän ihmisen parasta (ja kiireisintä) aikaa

Kuin huomaamatta syyskuu vaihtui lokakuuhun, ja meidän lauman kuulumisten kirjoittelu on jäänyt vähemmälle. Kaikki mahdollinen liikenevä aika on käytetty koirien kanssa metsässä/pellolla, ja kun siinä samalla koittaa vielä keretä pitämään huushollinkin jonkinlaisessa kunnossa, niin siinä ei pahemmin aikaa ole jäänyt kirjoittelulle. Mutta tässä vähän päivitystä meidän lauman tilanteeseen…

Sanin kanssa käytiin pyörähtämässä oman kylän kokeissa kolmisen viikkoa münsteripäivien jälkeen. Kokeista käytiin hakemassa sitä kuuluisaa kokemusta, kun linnut tuntuivat karkkoavan Sanin nokan alta ennen kuin neiti kerkesi niitä haistaa ja seisoa. Mutta haku on ja pysyy sopivan laajana ja vauhdikkaana, joten jos siihen saataisiin vielä yhdistettyä se, että Sani ei pyrkisi liian lähelle lintua, niin johan alkaisi lyyti kirjoittamaan.

Flikkaa yritettiin saada kuntoon ennen piirinmestaruuskisoja, siinä kuitenkaan onnistumatta. Isännän mielestä Flikka on vielä ”yhden erän koira”, joten starttiviivalle ei mammakoira sitten päässyt. Eilisten PM-kisojen tulosten pohjalta olisi yhdelläkin hyvällä erällä päässyt jatkoon. Mutta eipä sitä enää tässä vaiheessa auta jossitella.

Viime viikonloppuna Pisku lähti omaan kotiin kohti Västeråsia. Saapa nähä, että mitä kaikkea ”koiruuksia” neiti pomppuliisa oikein uudessa kodissa keksii. Onneksi koirakavereita on uudessa kodissa entuudestaan, joten Pisku saa purkaa pursuavaa energiaansa heihin eikä isäntäväkeensä. Kotiinhan meille jäi Pössö opettelemaan ajavan koiran elämää. Toivotaan, että Pössö liittyy kohta sisarusten Pontson ja Pikku-Likan joukkoon, jotka ovat jo ensimmäiset ajonsa ajaneet. Aika mukavasti neljän kuukauden ikäisiltä ajurin aluilta.