No johan on taas vierähtänyt aikaa siitä, kun viimeksi tänne on saatu kuulumisia kirjattua ylös. Syy ei todellakaan ole siinä etteikö marras-joulukuun aikana olisi tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Taitaa syy löytyä vain siitä, että silloin kun vapaa-aikaa olisi kirjoittamiselle, niin jouten olo on vienyt siitä voiton.
Marraskuun Kauhavan kokeen jälkeen Sanin kanssa osallistuttiin joulukuun alussa omalla kylällä kahteen kokeeseen. Sanin kompastuskiveksi molempina päivinä koitui liian kova hakuvauhti, ja haun suuntautuminen liian kauas peitteisessä maastossa. Ongelmana Sanilla on ollut, että se pyrkii liian lähelle lintua, että se saisi linnun painautumaan maahan. Tämä siis aiheuttaa sen, että linnut pyrähtävät ennemmin lentoon kuin emäntä kerkiää edes paikalle. Toisena päivänä oli huomattavissa myös pikkumünsterin pääkopan ylikuromitusta, koska kuuloaisti alkoi vähitellen katoamaan, ja toki se tottelevaisuuskin siinä sivussa. Tällä hetkellä Sani kärvistelee juoksun kourissa, joka toivottavasti loppuu tulevan viikon aikana.
Loppuvuodesta Flikan kanssa käytiin metsällä n. kerran 1-2 viikossa. Tämä johtui siitä, että pitkän metsäpäivän jälkeen äitikoiran liikkuminen oli vaivalloista. Portaita ei tahtonut nousta ollenkaan eikä sohvalle hyppääminen oikein onnistunut. Röntgen-kuviakin äitikoiran lonkista ja selkärangasta otettiin, jotta löytyisikö sieltä syy liikkumisen kankeudelle. Eräs lääkäri totesikin Flikan polvilumpion luksoituvan, mutta tämä ei mielestämme selittänyt oireita. Olemme jo aikaisemmin kuulleet maankuullusta osteopaatista Kauhavalla, joka on saanut koirat käsittelyssään kankeimmatkin koirat liikkumaan. Ja niinpä se vaan meidänkin äitikoira vetreentyi, kun käytännössä koko rintakehän ja lantion välinen alue saatiin oikeille paikoilleen. Tämän jälkeen äitikoiran koko olemus on muuttunut. Nykyään sitä ruokaa ei enää odotella nätisti istumalla lattialla, vaan noustaan sitä pöytää vasten ja yritetään viedä se ruoka pöydältä. 🙂
P-pennuista suurin osa on jo päässyt ajamisen makuun, ja onpa parille päästy jo tekemään se ensimmäinen kaatokin. Ilahduttavinta on ollut kuulla saapuneista videoviesteistä, että P-pennuissa olemme pystyneet jalostamaan hyvää ja kuuluvaa haukkua. Toki haukku kehittyy vielä paljon suuntaan jos toiseenkin pentujen ensimmäisten kahden vuoden aikana, mutta nämä ensimmäiset ääninäytteet ovat lupaavia.
Pössö ajeli pupua ensimmäistä kertaa aatonaattona Lestijärvellä. Itseluottamusta, sekä omiin ajovietteihin luottamista tarvitaan toki ripakopallinen lisää, jotta ajojen sujuvuus ja pituus lisääntyy ilman isäntään tukeutumista. Pössön kohdalla ikävä tosiasia on, että näyttelykehiä tuskin tarttee kiertää, kerran herran hammaskalusto ei ole pentuajan alapurennasta muuttunut miksikään. Tuskin se siitä enää muuttuukaan, jos ei nyt suuren suurta ihmettä tapahdu. Asiasta on keskusteltu myös erään ulkomuototuomarin kanssa, ja hän kertoi beaglen rotumääritelmän antavan vähän liukumavaraa tässä asiassa (niin kuin monessa muussakin), joten välttämättä automaattista hylättyä näyttelystä ei tule. Asia siis katsottaisiin terveydelliseltä kannalta, ja tämän perusteella T voisi olla mahdollinen, ja hyvällä tuurilla jopa H. Mutta tämän purukaluston ”viallisuuden” vuoksi emme näyttelyihin Pössön kanssa ole menossa näillä näkymin. Mutta jos pikku beaglestä kuoriutuukin erinomainen ajuri, niin sitten asiaa tarvitsee miettiä uudestaan… (KVA:n kiilto silmissä ;))
Reilu 1,5 kuukautta on vielä metsästyskautta jäljellä, ja lumitilanne ei ainakaan Laihialla estä koirien kanssa metsään menemistä. Viime päivien suvikelit on vieneet taas lumipeitteen lähes nollaan, joka ainoastaan hankaloittaa jänisten liikkeiden hahmottamista meillä ihmisillä. Onneksi koirien nenät ei lunta tarvitse… 😉
